Leechpit on Coloradon paras levykauppa

Se oli kylmä iltapäivä (luultavasti) Rocky-vuorten esikukkuloilla, aurinko jo painumassa vuorten taakse jo noin kello kolmelta iltapäivällä (suunnilleen). Siellä oli ehdottomasti peritty keskihintainen sedan, CD-vaihtaja täynnä poltettuja Choking Victim -levyjä ja Punk and Disorderly -kokoelmia (ehkä), täynnä yksi tai kaksi liikaa silmät suurena, tietämättömiä, ylimielisiä (ehdottomasti) lapsia. Savukkeen savua, joka oli (ehdottomasti) hengitetty väärin, hengitettiin ulos matkustajan ikkunassa olevasta pienestä raosta, joka oli tarpeeksi iso päästämään hajun ulos mutta tarpeeksi pieni pitämään lämmön sisällä. Vastakäytettyjä muovisia ruokailuvälineitä dollarin kappaleelta kiinalaisesta ruokabaarista vuorasi likaista lattiaa, kun (luultavasti) teimme matkaamme osavaltion parhaaseen levykauppaan: The Leechpit.

Totuus on, että en muista ensimmäistä kertaa, kun astuin The Leechpitin sisään. En tiedä tapahtuiko kuvattu tilanne yhdessä päivässä, vuosien aikana vai onko se romanttinen tarina, joka on keksitty tiivistämään tuon aikakauden tunteeni. Olen OK, jos jälkimmäinen on totta.

Pienessä, uinuvassa Colorado Springsin keskustassa sijaitsee The Leechpit. Kutsua The Leechpitiä ”levykaupaksi” olisi suuri aliarviointi. Seinillä oli vanhoja vaatteita, kuten paita Denverin maratonilta vuodelta 1978 tai vanha Dischord Recordsin huppari. Lasivitriinissä oli huimaava määrä vanhoja leluja. Oli koreja täynnä Hobo-nikkeliä, pinnejä, pinnejä, pinnejä, pinnejä, merkkejä, pinnejä ja merkkejä. Oli vanhoja kasetteja ja VHS-nauhoja, kuten kopio The Year Punk Broke. Ja tietenkin oli levyjä.

The original Leechpit, the one I remember the most, located on the first floor of an old house in a small college area of town. As you walked up the steps of the porch, you were met with a dollar bin, with old shirts for free or cheap. Opening the door of the house that could belong to your great grandmother, you were met with a temple of cool. Something you’ve probably never heard before played over the speakers. Countercultural relics lined the walls and clothing racks of what would be the living room or dining room. Punk shirts, vintage shirts and the occasional polo with the signature Leechpit logo screen printed in the pocket crammed in the tiny space. The owner, Adam Leech, was behind the counter, clearly the life force behind the place. A quick nod or “hey” was all you really got. He was a busy guy, this place was full of cool junk. One could spend hours sifting through all the pins, patches and toys.

Sitten oli ne levyt. Jotta ymmärtäisi coolin levykaupan vaikutuksen nuoriin, tarvitaan jonkinlaista taustaa. En tiennyt mitään mistään ”trendikkäästä” tuohon aikaan. Blogit eivät olleet vielä tulleet coolin tuomareiksi, sillä tavalla kuin ne vaikuttivat suuresti 2000-luvun lopulla. Facebook oli vielä sivusto, jota vain vanhempi sisareni, korkeakouluopiskelija, käytti. Musiikkimakuni tuli punk-ystävieni suustasanaan, mix-CD:iltä ja, no, MySpacesta. Skannasin sivustoa myöhään yöhön löytääkseni bändejä, joiden jäsenet olivat saman ikäisiäni nuoria, jotka olivat hajonneet 30 vuotta sitten julkaistuaan yhden tai kaksi EP:tä, ja uskoin, että vain minä ja pieni ystäväpiirini välitimme tästä roskasta. Ja meillä oli hyvä syy uskoa niin. Colorado Springsillä ei ole mainetta progressiivisena tyyssijana. Sotilastukikohdat ja megakirkot reunustavat I-25:ta. Se on pitkän matkan päässä historiallisesti liberaalista mutta yuppie-tyylisestä Boulderista ja ainoasta suuresta kaupungista, Denveristä. Yksinkertaisesti sanottuna, jos olit lapsi kiinnostunut ”oudosta” tai vaihtelevasta tavarasta, sinulle ei juuri ollut mitään. Astua The Leechpitiin ja nähdä Leechin levykokoelma oli syvä hengitys pölyistä, vierasta ja kuitenkin coolia ilmaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin fyysisiä kopioita levyistä, joita luulin vain minun löytäneen. Skannasin laatikoittain levyjä, joista en ollut koskaan kuullut, mutta halusin lisää. Halusin imeä kaiken, näyttää näiltä ihmisiltä, ymmärtää heidän politiikkansa. Näin kuvia punkkareista Japanista, näin nuoren J Mascisin, näin mustavalkoisia kuvia 60-luvun teini-garage rockereista, jotka olivat julkaisseet vain yhden singlen, joka päätyi kokoelmalle, koska heidän basistinsa lähetettiin Vietnamiin heti äänityksen jälkeen. Näin C.O.P. 7”-levyn, bändin 14-vuotiaita nykypäivän hardcore-lapsia Ventura, Kalifornia, jonka kanssa tyhmä lukion bändini melkein soitti, jos vain olisimme saaneet pakettiauton ajamaan sinne (miksi kukaan antaisi joukon 16-vuotiaita idiootteja lainata heidän pakettiautonsa ajaakseen yksin maata pitkin, vai mitä?).

Paras muistoni tuli myöhemmin, kun olin käymässä koulusta. En edes muista mitä levyä olin ostamassa, mutta kun Leech skannasi valintaani kassalla, hän huomasi ostokseni ja kysyi, ”Oletko koskaan kokeillut garage rock -asetaatteja?” En tiennyt mistä hän puhui. ”Joo, katso tätä,” hän sanoi ja veti esiin I’ve Had Enough! Unissued Sixties Garage Acetates, kokoelman tavaraa, jota olin tyylillisesti tuttu: vanhoja, raakoja, huonoja singlejä bändeiltä, joista et ole koskaan kuullutkaan, soittamassa primitiivistä rock ’n’ rollia. Se ei ollut romantisoitu löytämisen hetki, josta ihmiset usein puhuvat, kun he kuvailevat levykaupan työntekijää. Se oli erityisempää kuin se. Katso, Leech tiesi, mitä olin etsimässä, hän tiesi, että kaivoin. Hän auttoi minua, ottaen yhteyttä minuun ja sanoen ”Ymmärrän sinua.”

On sääli, että levykaupan työntekijän klisee on muuttunut pretentioiden hipsterin säännöiksi, koska tuo hetki määritteli, mikä tekee levykaupoista niin erityisiä: outojen yhteys. Maailmassa, jossa disconnectedness, overexposure, buzz bands ja hyper-awareness kasvavat yhä enemmän, on harvinaista löytää paikka, joka haluaa vain olla yhteydessä samanhenkisiin ihmisiin, puhumattakaan vaihtoehtojen autiomaasta Colorado Springsissä. Acetates-sarjan ja Pebbles tai Back from the Grave tai minkä tahansa määrän garage rock -kokoelmia välillä ei ollut paljon eroa. Mutta se inhimillinen elementti, joka on siinä levyssä, vaikuttaa minuun ikuisesti. Sen jälkeen olen ostanut vielä kaksi osaa tuosta kokoelmasta. Niillä on aina paikka hyllyssäni.

Todellisuudessa en ostanut montaa levyä lukiossa. Ensinnäkin minulla ei ollut levynsoitinta silloin. Ainoat levyt, joita minulla oli, olivat muutama, jotka isäni oli pelastanut nuoruudestaan. Olen ostanut paljon levyjä monista muista hienoista kaupoista sen jälkeen. Mutta The Leechpitissä on jotain kiistatonta ja aineetonta, mitä mikään muu levykauppa ei koskaan tarjoa minulle, ja se on usko kytevään vaihtoehtoisuuteen. Joka kerta, kun olen takaisin kaupungissa, varmistun, että käyn siellä ja ostan jotain. Se on muuttanut sijaintiaan nuoruudestani, siirtyen suurempaan tilaan, kykenemään ottamaan vastaan vieläkin suuremman tarjonnan tavaraa. Leech on näyttänyt minulle, että riippumatta ympäristöstäsi, riippumatta siitä, kuinka paljon vastustusta kohtaat, heimosi löytää sinut aina. The Leechpit on toisella tasolla, kaukana albumien arvoista, videopremieeriblogosfääristä. Se on osa piiloutunutta weirdo-yhteisöä, joka haluaa tuntea olevansa yhteydessä johonkin suurempaan kuin heidän rajallinen, ennalta arvattava elämänsä. Voin vain toivoa, että jossain Colorado Springsissä on joukko friikkejä, pakattuna äitinsä vanhaan sedaniin, matkalla alas pysähtyneeltä, jäiseltä tieltä The Leechpitin parkkipaikalle, missä he saattavat löytää levyn, joka pelastaa heidän henkensä.

Seuraavaksi matkaamme levykauppaan Virginiassa.