Ear Candy on paras levykauppa Montanassa

Highway 93:n autiolla pätkällä, joka kiemurtelee itäisen Idahon karun tyhjyyden läpi ja vie uskomattoman kauniisiin Bitterroot-vuoriin Montanassa, radiosta ei löydy mitään. Huomasin tämän vuonna 1998 istuessani samppanjanvärisen Ford Escort -farmariauton takapenkillä, kahden kissankuljetuskopan ja koiran välissä, juuri sen jälkeen kun Discmanini — varustettu kadehdittavalla 40 sekunnin Anti-Shock-toiminnolla — oli kuollut. Olin kuunnellut jotain No Limit Recordsin julkaisua. Veikkaukseni on, että se oli joko Snoopin Da Game Is To Be Sold, Not To Be Told tai ehkä Master P:n MP da Last Don. Kun Discman hajosi, muistan kumartunut etukonsolin yli, epätoivoisesti skannaten FM- ja sitten AM-nuppeja, etsin kuunneltavaa — mitä tahansa — kunnes isäni lopulta käski minua istumaan takaisin ja laittamaan turvavyön kiinni. Loput matkasta tehtiin ilman muuta kuin satunnaisia kissan maukuja tai koiran ilmavia, hermostuneita pieruja hiljaisuuden täyttämiseksi.

Monien kaupunkielämän pikkuvaivojen ja teini-ikäisen pojan (minä) — joka osoitti jo suurta potentiaalia huonona käyttäjänä — kestämisen jälkeen Carrollit päättivät katkaista tappionsa Bay Area -alueella ja suunnata johonkin, nimittäin Hamiltoniin, Montanaan. Bay Area:lla oli noin kuusi miljoonaa ihmistä; Hamiltonissa oli tarkalleen 4,671. Siinä ensimmäisessä vuodessa maaseudulla oli monia kauheita asioita — mieleen tulee epäonninen ja hämmentävä lempinimi ”Homo Dumbo” — mutta vaikeinta oli musiikin puuttuminen.

Bay Arealla voisin kuunnella Wild 94.9 tai KMEL 106.1, suuria rap-asemia tuolloin. Tai voisin virittää UC Berkeleyn aseman, jossa opin ensimmäisenä Operation Ivysta, Green Daysta ja Jawbreakerista, tai ajaa pyörälläni Bedrock Music -levykauppaan, jossa opin ensimmäisenä Bay Area -legendoista Andre Nickatinasta ja Hieroglyyfistä. Vaikka asuin Bayn esikaupunkimaisemmalla, vähemmän coolilla puolella, oli jotain sähköistä siinä, että olin niin lähellä niin paljon upeaa musiikkia. Tunsin olevani yhteydessä siihen, mitä siellä tapahtuu. Kun muutin Montanaan, musiikki tuntui miljoonan mailin päässä: Sen sijaan että olisin kääntänyt radion päälle tai mennyt levykauppaan löytääkseni musiikkia, etsin silloisella modeemilla internetistä kovinta ja vaikeinta gangstarapia, jota löysin, sitten ajaisin pyörälläni Music Boxiin, soittovälinekauppaan, jossa sattui olemaan pieni CD-hylly, tilaisin sen ja noutaisin sen kolmessa viikossa.

Montana on paikka, johon ihmiset menevät unohtamaan muun maailman. On helppo katsella osavaltion maiseman raakaa, loputonta ihmettä ja ajatella, ”Miksi haluaisin olla missään muualla?” Usein ihmiset muuttavat tänne, kun asiat eivät suju muualla. Talvella ulos meneminen saa silmäsi vetistä ja hampaasi särkemään; kesällä metsäpalot riehuvat osavaltion halki huimaa vauhtia. Sen kovuus tekee ihmisistä kovia.

Tämän seurauksena voi olla vaikea yhdistyä muihin Montanassa, erityisesti jos kiinnostuksenkohteesi eivät sisällä metsästystä, kalastusta tai libertarismia. Koska se on niin eristäytynyt, Montana usein jää paitsi osavaltioiden ylittävistä kulttuuri-ilmiöistä. Saavuin sinne 13-vuotiaana, ja montanalaiset käyttivät edelleen JNCOja ja Airwalkseja, kun muu maailma oli siirtynyt kirvesmiehen farkkuihin ja K-Swissiin. Siihen mennessä, kun löysin Ear Candyn, sijaiten Missoulassa, olin luopunut toivosta, että useimmat ikäiseni jakaisivat suuren, hallitsemattoman rakkauteni underground-musiikkiin. Puolisko ikätovereistani näytti olevan täysin tyytyväinen kuunnellessaan Staindin ”Outside” neljä kertaa päivässä radiokanavalta nimeltä ”The Blaze”, kun taas toinen puolisko sieti passiivisesti Sheryl Crow'n kappaleita radiokanavalta ”The Mountain”. Kaiken tämän vuoksi Montana tarvitsi kipeästi keskipistettä kaltaisilleni lapsille.

Etabloitunut vuonna ’97, Ear Candy oli levykauppa, joka ei ainoastaan myynyt vinyyliä vaan myös loi yhteisön samanmielisille musiikin ystäville. Sen olemassaolo yhdisti musiikkia rakastavat montanalaiset muuhun maan musiikkiskeniin. Sen perustajat, John Fleming ja John “Tex” Knesdek, olivat musiikkiskenen pitkäaikaisia veteraaneja, jotka olivat työskennelleet live-musikahvila Jay's Upstairissa ja kokivat, että Missoula tarvitsi paitsi paikan, josta ostaa levyjä, myös paikan, jossa musiikki voisi elää. Alusta alkaen, mikä erotti Ear Candyn kaikista muista kaupungin liiketoimista, oli intohimo luoda paikka, jossa musiikkia ei kohdella hyödykkeenä vaan pikemminkin sen ansaitsemana kunnioituksena ja innostuksella. Fleming myi autonsa käynnistääkseen tämän liiketoiminnan. Ilman Ear Candyä Montana olisi voinut jäädä paitsi joitain tärkeitä liikeitä ja tapahtumia, jotka tapahtuivat maanlaajuisesti. Täältä sain ensimmäisenä tietää Stones Throw Recordsista, jossa ostin Lightning Boltin Wonderful Rainbow, ja jossa hyvin kärsivälliset työntekijät auttoivat minua selvittämään, kuka lauloi minkäkin laulun käyttämällä katkelmia lyriikoista, joita olin onnistunut raapustamaan paperilappuihin ennen kuin kappale loppui. Siitä tuli maamerkki, jonka muusikot muistaessaan soittaessaan Missoulassa.

”Jay's Upstairs ja Ear Candy olivat paikkoja, jotka saivat mainetta suusanallisesti (ja lehtisissä), ja siksi Montanan läpi kulkevat bändit tiesivät pysähtyä täällä,” Missoula Independent Arts and Culturen toimittaja Erika Fredrickson selitti minulle sähköpostitse. ”Thurston Moore kaltaiset ihmiset pysähtyvät aina levykaupassa, kun he ovat kaupungissa - se on kuin perinne.”

Montana on maaseutuyhteiskunta; Missoula on paikka, josta menemme kulttuuria hakemaan. Tänne tulemme katsomaan itsenäisiä elokuvia, näkemään esityksiä ja ostamaan hyvää pilveä. Kun muutin ensimmäisen kerran Montanaan, luulin, että ainoat bändit, jotka soittivat täällä, olivat bändejä, joiden tähti oli hädin tuskin välkkyvä - bändejä, jotka olivat vain kahden kiertueen päässä esiintymisistä läänin messuilla ja varainkeruutilaisuuksissa. Mutta Ear Candyssä opin, että paikallinen musiikkiskeni todella oli olemassa. Kiitos Ear Candyn paikallisosaston, löysin bändejä, jotka tekivät siistiä tavaraa tässä samessa kaupungissa. Yksi näistä bändeistä oli International Playboys, joka kiittää Ear Candya terveellisen musiikkiskenen edistämisestä ja tukemisesta. ”Kävin jatkuvasti läpi paikallisosastoa nähdäkseni, mitä uusia paikallisbändejä siellä oli,” laulaja Colin Hickey kertoi Vinyl Me, Pleaselle sähköpostitse hiljattain. Hickeyn mukaan, mikä erotti Flemingin kaikista muista liiketoiminnan omistajista, oli hänen välittömyytensä paikallisia muusikoita kohtaan ja toimiminen sen mukaisesti. ”Ensimmäinen paikka, johon laittaisin julisteita, oli Ear Candy. Olin niin kunnioitettu, kun John antoi minun laittaa julisteen ikkunan sisäpuolelle eikä vain ulos seinälle.”

Ear Candy on paras levykauppa Montanassa, koska se on Montanan musiikkiyhteisön keskipiste. Ennen kuin tiesin siitä, musiikki tuntui abstraktilta, etäiseltä — asialta, joka luotiin suurissa paikoissa kaukana minusta, paikoissa kuten San Francisco ja New York ja L.A. Mutta Ear Candy muutti mieltäni, toi musiikin lähelle ja teki siitä jälleen relevantin. Yhteisön rohkaisemana, jonka löysin Ear Candysta, liityin kamalaan bändiin ja aloin järjestää erittäin huonosti osallistuneita konsertteja kaupungissani. Kun vihdoin muutin Missoulaan myöhäisteini-ikäisenä, muutin vanhaan kerrostaloon, jossa oli ongelmia — rakennus oli vetoisa, ikkunat niin ohuet että voisit kuulla ihmisten nauravan ja huutavan toisilleen Flipper’s Casinon parkkipaikalta kadun toisella puolella. Valitsin sen, koska Ear Candya pystyi katsomaan ikkunoista.

Seuraavaksi matkustamme parhaaseen levykauppaan Pohjois-Carolinassa.