Barrien epätodennäköinen yhdistyminen

Niinpä, kun Lindsay oli vielä Bostonissa, hän sai ensimmäiset kaksi jäsentään: Noah Prebish (syntetisaattorilla ja kitaroilla) ja Spurgeon Carter (taustalaulu ja tuotanto). Siitä eteenpäin rumpali Dominic Apa lisättiin kokoonpanoon, hän on ystävä sekä Van Moylandille että Prebishille aikaisemmista projekteista.

Mutta paritus ei loppunut siihen — seuraava looginen askel basistin etsinnässä oli Tinder. Lindsay kertoo halunneensa naisen rooliin, sekä laulamaan korkeita harmonioita että vain saadakseen toisen naisen ryhmään. He saivat 20 tai 30 matchia sovelluksessa, mutta heti kun hän näki Sabine Hollerin, Lindsay sanoi: “Oh, hitto joo, tämä on se.”

“Käytännössä en tavannut heitä koskaan ja näkymättömästi suostuin liittymään tähän bändiin”, Lindsay sanoo. “Se oli outoa, eräänlaista järjestettyä avioliittoa slash ystävyyttä.”

Vaikka se kuulostaa awkwardilta, bändi “vibasi aika nopeasti”, ja Lindsay tietää, että vaikka he kaikki vielä oppivat tuntemaan toisensa, hän “voi jo kertoa, että meillä on samanlainen maku ja kunnianhimo ja että jokainen bändissä on todella ihana ihminen, hyvillä arvoilla.”

Bändille, joka on koottu Brooklynissa ilman varmuutta tulevaisuudestaan, heidän debyyttialbuminsa on suloisesti nimeltään, Happy to Be Here. Se julkaistaan Winspearin kautta 3. toukokuuta.

Albumi on luonnosteltu Van Moylandin kuulemien demojen ympärille, mutta täydellä bändin tuella sävellykset kehittyivät. Lindsay sanoo, että Apan live-rumpu ja Carterin ja Prebishin toiminta tuotannossa olivat molemmat keskeisiä — eikä Hollerista, joka oli jumissa Saksassa odottamassa viisumia, voi olla mainitsematta, hän nauhoitti osuutensa odottaessaan.

“Clovers” saattaa parhaiten kuvata albumia: aaltoilevien vokaalien ja syntetisaattorin nähtävyys, tripinomainen kertosäe “Clovers in my eyes / The way the light falls on the bus on the way home” vangitsee erityistä intiimiyttä, iloa ja varhaista illan lämpöä linjassa “Fleetwood Mac tropicalia” -genren kanssa, jonka Apa on heille antanut.

Vaikka Lindsay sanoo, että albumi saattaa jäljitellä lämpimän kesäyön tunnelmaa, hän on haluton määrittelemään sitä sellaiseksi. Se ei ole yllättävää: se kuulostaa hieman liian täydelliseltä bändille, joka on sanonut haastatteluissa tavoittelevansa “hyvin hiottua pop-kappaletta, joka on hieman rikki.” Lindsayn mukaan “hieman rikki” tarkoittaa, että yhdisteistä — olipa se sitten sanoitukset, melodia/harmonia, tuotanto tai progressiot — jokin on “vinksallaan.” Se voisi olla sähkökitaran drone tai outo syntetisaattori, mutta juuri tämä särmä saa korvasi herkistymään.

“Suurimmaksi osaksi haluamme tehdä musiikkia, joka on helposti lähestyttävää ja todella tuntuu tutulta ja johon on paljon tarttua, mutta mikä tekee siitä mielenkiintoista ja saa sen tuntumaan siltä, että sen on tehnyt tietty ihminen, ovat nuo erityiset tarrat, ja se on myös se, mikä tekee siitä mielenkiintoista meille,” Lindsay sanoo. “Bändit, joita katselen ja jotka ovat todella vaikuttaneet valtavirtaan mutta myös kestäneet aikaa, ovat bändejä, jotka tekevät melko perinteistä pop-musiikkia, mutta joilla on jotain mielenkiintoista tuotannossa, ja jotka muuttuvat hieman jatkuvasti. Ja tähän me pyrimme.”

’80-luvun vaikutteista, poppista musiikkia conjure warmth ja gritty tyyliä yhtä aikaa, oli kyseessä sitten tarkoituksellisesti outo tempo, jonka Lindsay mainitsi, tai usein likaiset sanoitukset, jotka kuvaavat hänen Brooklynin siirtolaiskokemustaan (hän muutti sinne hieman alle vuosi sitten).

“Kaupunki varmasti vaikutti suuresti [albumiin], osittain siksi, että kaupunki itsessään on niin intensiivinen paikka ja ihmisten, joita tapaat, varjo on niin suuri, mutta myös suuresti siirtymän [Bostonista] vuoksi,” Lindsay sanoo. Hän lisää vilpittömästi: “Viimeistelin sen myöhään syksyllä, mutta minulle vie vuosia todella päästä albumin sydämeen tai johonkin, jonka olen tehnyt — olen varma, että vuosien kuluttua nauran näille vastauksille.”