Big Thiefin uusi albumi sai minut ostamaan pyörän

Kun kuuntelin Big Thiefin kolmatta albumia U.F.O.F. viidennellä kertaa tänä viikonloppuna, istuin lempikahvilassani valmiina kirjoittamaan albumiarvostelua, kuten yleensä teen. Tuijotettuani tyhjää google-dokumenttia koko albumin ajan, pakkasin tavarani — jättäen huomiotta tiukentuneet taloudelliset tilani ja välittömän tehtävän — ja kävelin neljä korttelia lähimpään pyöräliikkeeseen ostaakseni upean vintage-fuksia ja valkoisen maantiepyörän.

Ajelin sillä järven ympäri kuuntellessani U.F.O.F.:a kuudennella kerralla, hymyillen itselleni, kun “Cattails” alkoi soida ja silmäni pehmenivät ja laajentuvat tavalla, jota en ollut aikoihin kokenut. “Silti, kysymys laulaa kuin Saturnuksen renkaat, ehkä hän tietää eikä kerro, mutta sinun ei tarvitse tietää miksi itket,” Adrianne Lenkerin hyppivä versio kuiskaten altostaan vakuuttaa meitä onnellisella, tunnelmallisella folk-melodialla. Hän vertaa kysymyksen painoa Saturnuksen renkaiden ääneen (elektromagneettiset värähtelyt, jotka NASA on nauhoittanut matalana, jyrisevänä lauluna) ennen kuin tiukasti väittää, ettei siihen tarvitse vastausta. Vaikka Big Thief on aina ollut tunnettu maallisten tuntemattomien — seksin, rakkauden, kuoleman, ajan, perheen, kaikkien olemisen epäselvien osien — vaalimisesta, U.F.O.F. (toinen “F” tarkoittaa “ystävää”) kääntää tuon intimiteetin usein ylimaalliseksi ihmeeksi.

Lapsena, joillekin meistä, pyörämme olivat ensimmäinen tapa, jolla flirttailemme maailmalla, joka on oman maailmamme ulkopuolella. Minulle tämä jatkui siitä, kun sain ajokortin. Tottakai, auto vie sinut pisteestä A pisteeseen B, mutta pyörä liikuttaa kehosi avonaisessa ilmassa välissä, jossain meditaation, katarsiksen ja yksinkertaisen käytännöllisyyden puolivälissä. U.F.O.F.:ssa oleva maailma sai minut ikään kuin ikuisesti ja lähes järjettömästi kaipaamaan pyöräilyä: fantastinen ja hillitty, mutta täynnä sellaista vierasta ihmeellistä, jota arvostaa vain päästämällä irti aikojen myötä kertynyttä jäykkyyttä. Kappaleet viestivät yhtä tavallisista asioista kuin se lähikauppa, jonka ohitat joka päivä matkalla työpaikkaasi, mutta, ikään kuin katsot sitä pyörästä käsin, siitä tuntuu olevan etäällä, vierasta. Rakkaus on yksinkertaisesti väriltään oranssia ja kuolema on vain polku ja hyppääminen kirkkaaseen veteen on vain suudelma, ja kaikki se on ystäväsi.

Albumin instrumentaatio jakaa tämän hienovaraisuuden ja abstraktin leikin. Se on minimaalista ja enemmän tempoa vastaavaa heidän debyyttialbumilleen Masterpiece tai Lenkern uusimmalle sooloalbumille abysskiss (mikä on järkevää, kun otetaan huomioon, että U.F.O.F. nauhoitettiin samassa mökissä Seattlen ulkopuolella kuin heidän debyyttinsä ja siinä on uusia sovituksia kahdesta kappaleesta albumilta abysskiss, “Terminal Paradise” ja “From”). Mutta vaikka he ovat ohittaneet laajat, hymnimäiset taipumukset (ainakin Big Thiefille), jotka tekivät Capacity-albumista niin suositun, he eivät ole astuneet askelta taaksepäin. Kokeilut, joihin he tarttuivat Capacity-albumilla, ovat edelleen runsaina, mutta eivät häiritse. Jollain tavalla, kaukaiset, verenjähmetyttävät huudot (“Contact”) voisivat olla Lenkern pehmeimpiä murinoita ja tunnistamattomat, sekoitetut, nopeutetut ääninauhat (“UFOF”) muodostavat omat kiistattomat rytmiosastonsa, eikä sekuntiakaan saa sinua miettimään kahdesti. Sen outous on ystävä, jonka olet tuntenut ikuisesti.

Kun pyöräni katosi vuosi sitten, minulla ei ollut pyörää ensimmäistä kertaa lapsuudesta lähtien. En kaivannut sitä todella, ennen kuin kuulin U.F.O.F.:a. Olin hieman kovettunut, kuten me kaikki usein teemme, ja unohdin, miltä tuntuu kokea ympäröivä maailma — vieras, tuttu, pelottava, tuntematon, arkinen — tavalla, joka tuntuu yhtä tavalliselta ja samalla ihmeelliseltä.

Kolme neljäsosaa kohdassa “Strange,” tasainen, jalkakäytävän kaltainen kitaran runko kohtaa uuden kaukaisen, vaeltavan melodian ja lopulta räjähtää hiljaisten, kimaltelevien syntetisaattoreiden ja katedraalimaisen epäsovinnaisen laulukuoron rytmiin. “Sinulla on kultasiivet, et koskaan tule vanhaksi,” Lenker laulaa kaiken ylle, “Ja turkoosi keuhkot, et ole koskaan ollut nuori.”