Miles edellä ja elämäkertaelokuvien tahallinen räjähdys
There’s a moment, about 90 seconds into the Don Cheadle-starring Miles Ahead, where it feels like the film is going to slip into hagiography, that we’re about to get the central tale of pain that led Miles Davis to being the most transcendent jazz musician—and maybe musician in general—of the 20th century. “If you’re going to tell a story,” Davis tells an off-camera music journo played by Ewan McGregor, “Come with some attitude, man.” Davis’ face fades, and a trumpet plays. Then we see Davis and McGregor fleeing gunshots, and the rest of the film unfolds as a coke-and-remembrance filled caper, wherein Davis enlists McGregor to help him take back an unreleased tape of jams that has been stolen by an executive at Davis’ label, Columbia. If you don’t know the outline of Davis’ career before Miles Ahead, or if you’re hoping to see why you should listen to him in 2016, or why he’s still important, you will be disappointed. If you want to see a movie that theorizes and fabricates what Davis was up to between 1976 and 1981--when he didn’t record any albums and was mostly laid up with a hip condition and a cocaine addiction-- and isn’t interested in “selling” the artist to you in the least, Miles Ahead is what you’re looking for. Which is to say that Miles Ahead willfully shreds the idea of a biopic from the inside; a deconstruction of what we want from the form. It’s the best movie about a real musician I’ve ever seen.
Get The Record
En ole varma mikä oli ensimmäinen muusikkoelämäkertaelokuva, enkä ole varma kannattaako sitä selvittääkään, sillä oli kyseessä sitten kuka tahansa muusikko, me kaikki voisimme kirjoittaa sen. Taiteilija kohtaa lapsuuden traumoja, taistelee huomiosta, saa huomiota, kamppailee jonkin aikaa, tulee kuuluisaksi, ja riippuen taiteilijasta, jää koukkuun huumeisiin, kuolee lentokoneonnettomuudessa tai sokeutuu. Ne ovat yhtä kaavamaisia kuin romanttiset komediat ja yhtä imeliä.
Heti kun Jamie Foxx astui Oscar-lavalta vuonna 2005 pitäen kädessään parhaan miespääosan palkintoa Ray Charlesin esittämisestä elokuvassa Ray, tiesit, että ideapulainen Hollywood aikoo vihertää kymmenittäin muusikkojen elämäkertaelokuvia, eivätkä he ole tuottaneet pettymystä. Oli olemassa Jimi Hendrix -elokuva ilman Hendrixin musiikkia, N.W.A.:n elämäkerta ilman asennetta, kamala Biggie-elokuva, yhtä kamala Chess Records -elokuva; Johnny Cash sai elämäkertaelokuvan, Brian Wilson sai elämäkertaelokuvan, James Brown sai elämäkertaelokuvan, ja tässä kuussa kaksi jazz-laulajaa sai omansa (Nina Simone ja Chet Baker). Tämän joukon paras perinteinen elämäkertaelokuva oli Ian Curtisin elämäkerta, Control, ja suurin osa siitä johtui siitä, että se käsitteli pelkkää kärsimystä Joy Divisionin luovan purkauksen keskellä. Näemme Ianin kamppailevan epilepsian kanssa, kamppailevan avioliitossaan, kamppailevan musiikin tekemisessä, kamppailevan rakastajansa kanssa, ja kamppailevan Amerikan kiertueen pelon kanssa, ja sitten hän tappaa itsensä. Siinä ei ole mitään lunastavaa voiman hakemista, ei valon hetkeä.
Elokuvassa Miles Ahead puolestaan ei ole mitään lunastettavaa, eikä oikeastaan mitään elämäkerrallista tietoa. Miles muistelee avioliittoaan ja sen tuhoutumiseen johtaneita tapahtumia, ja toisinaan hänet valtaa kuvajaiset bändistään ollessaan jännittyneimmillään nauhahalvauksessa. Cheadlen—joka ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan—maalaama kuva Milesistä on, että hän on ohittanut parhaat aikansa, viettäen aikaansa ollen paha ja kuunnellen nauhoja, jotka ovat täynnä urkusketsauksia, joita kukaan ei sekoittaisi Kind of Blueen. Kukaan ei oikeasti tiedä, oliko Miles todella tällainen silloin—hän todellakin menetti embouchurensa, koska hän soitti trumpettia niin vähän—mikä avasi mahdollisuuden Cheadlelle esittää Milesia maanisesti hulluna. Kuvittele vaihtoehtona: Cheadle seisoo lavalla jäljitellen trumpetin soittamista, ja sitten menee studioon huutamaan Milestonesin tekemisestä tai mitä tahansa. Se on niin loistava liike—jättää legenda huomiotta ja tehdä toimintaleffan fanifiktiota—en voi uskoa, ettei kukaan ole tehnyt elämäkertaelokuvaa Rolling Stonesista, jossa keskitytään heidän sekoiluihinsa ja ongelmiinsa vuonna 1971.
Elokuvan Miles Ahead ei saa sinua arvostamaan uudelleen On the Cornerin äänittämisen koettelemuksia (vaikka takaumakohdat, joissa näytettiin Sketches of Spainin äänittämistä, olivatkin mahtavia), eikä se täytä Milesin tarinaa paremmin kuin olisi lukenut hänen Wikipedia-artikkeliaan. Mutta se sai minut haluamaan kuunnella kaiken, mitä mies on koskaan tehnyt, ja sai hänestä tuntumaan todellisen, elävän, magneettisen henkilön, jolla oli todellisia, hulluja virheitä, vaikka hän olikin luova nero. Se on enemmän kuin mitä voi sanoa mistään aiemmista elämäkertaelokuvista.
Andrew Winistorfer is Senior Director of Music and Editorial at Vinyl Me, Please, and a writer and editor of their books, 100 Albums You Need in Your Collection and The Best Record Stores in the United States. He’s written Listening Notes for more than 30 VMP releases, co-produced multiple VMP Anthologies, and executive produced the VMP Anthologies The Story of Vanguard, The Story of Willie Nelson, Miles Davis: The Electric Years and The Story of Waylon Jennings. He lives in Saint Paul, Minnesota.
Get The Record
Related Articles
Join the Club!
Join Now, Starting at $36
Pages
Laadukasta musiikkia. Toimitettuna sähköpostiisi.
Exclusive 15% Off for Teachers, Students, Military members, Healthcare professionals & First Responders - Get Verified!
