Viikon albumi: Fleet Foxesin 'Crack-Up'

“Tämä filosofia sopi aikuisuuden alkuaikoihini, kun näin epätodennäköisen, kohtuuttoman, usein ”mahdottoman,” toteutuvan. Elämä oli jotain, jota hallitsit, jos olit hyvä.”--F. Scott Fitzgerald, The Crack-Up

Kuusi vuotta sitten Robin Pecknold, Fleet Foxesin keskeinen luova voima, julkaisi viimeisimmän albuminsa, Helplessness Blues. Tämä albumi äänitettiin epävakaasti kolmen vuoden aikana sen ja bändin itse nimety debutin välillä, kun Pecknold hylkäsi demot ja yritti selvittää, mitä hän sai irti olostaan kuuluisana muusikkona. Kun Helplessness Blues -kierros päättyi, hän teki ajatuksia herättävän päätöksen: Hän ilmoittautui Columbia-yliopistoon, palaten kouluun vuosien keskeyttämisen jälkeen, ideana selvittää, mistä hän oikeasti välitti. Halusiko hän viettää elämänsä musiikkia tehden vai halusiko hän jotain muuta? Vuosien etsimisen jälkeen selvisi, että niin; hän on palannut Crack-Up:in kanssa, bändin parhaalla albumilla sitten debyytin ja suunnitelmissa on julkaista uusi Fleet Foxes -albumi ja soolo-debyytti.

Monta kautta, Fleet Foxesin poissaolo kuuden vuoden ajan, juuri kun heidän maineensa näytti olevan kaatumassa kiertueareenoille, oli todennäköisesti parasta, mitä Pecknold olisi voinut tehdä. Bändin suosio on vain kasvanut--Pecknold on kertonut, että ihmiset sanoivat hänelle soolokiertueellaan Joanna Newsomin kanssa, etteivät he koskaan tykästyneet Fleet Foxesiin ennen kuin bändi lopetti kiertämisen--ja he pystyivät astumaan ulos hype-syklistä ja palaamaan musiikkimaailmaan, joka on vieläkin omituisempaa ja valmiimpaa heidän uudelle albumilleen kuin vuonna 2013.

Ja vaikka maailma on muuttunut niin paljon, että heidän entinen rumpalinsa julkaisi parhaan albumin 2017 toistaiseksi, Crack-Up:n musiikki ei juuri kerro siitä, että se tuli kuusi vuotta viimeisimmän Fleet Foxes -albumin jälkeen. Pecknoldin ääni kohoaa, musiikki paisuu kuin B-rauhoittava materiaali Planet Earth -elokuvasta. Hippie-folk sekoittuu AM-harmonioihin ja kokoontuu zombien palvonnan ympärille ja päätyy markkinoiden vähiten ”cool”-cool musiikiksi. Toisin sanoen Crack-Up on mahtava samalla tavalla kuin kaikki Fleet Foxesin albumit ovat mahtavia. Ainutt hienovarainen ero on, että kappaleet todennäköisesti levittäytyvät täällä; monet kappaleista ovat moniosaisia suiteja, jotka muuttavat tyyliä, laulu- ja esitystapaa ja jopa näkökulmaa.

Sanoituksissa Pecknold tekee suuren muutoksen. Crack-Up:n narratiivit käsittelevät henkilökohtaista kasvua, ystävyyksien muutosta ja hajoamista, epävarman maailman kohtaamista epävarmalla tiedolla, romanttisten ja ei-romanttisten suhteiden hoitamatta jättämistä, ja kiertueella olevan rockbändin loputonta uhkaa menestyksen kanssa. Metaforat ovat suuret purtavat, ja juuri siellä Crack-Up saa palkitsevaa toistoarvoa.

Sinulle tulee tunne, että menestys ja kiertue olivat vaikeampia Fleet Foxesille kuin kukaan tiesi. Kappaleessa “I Should See Memphis” vertaa kiertämistä kansalaissotaan ja kuin rangaistusta, samalla kun vaatimaton “If You Need To, Keep Time on Me” käsittelee sitä, mitä arvellaan olevan kannatteleva suhde Fleet Foxesin ytimessä Pecknoldin ja yhteistyökumppanin Skyler Skjelsetin välillä. “Miten se kaatui yhdessä päivässä,” Pecknold laulaa heidän suhteestaan, ennen kuin tarjoaa temponsa majakka-kutsuna Skjelsetille. Albumin keskikohta ja huippu “Third of May / Ōdaigahara” kuvaa olevansa ”tuli)ässä” kuuluisuudessa, ja miten he olivat ajelehtineet erilleen vuosien aikana Helplessness Blues:n jälkeen. Tällä tavalla Crack-Up tuntuu olevan selityksen antamista Pecknoldilta Skjelsetille ja Fleet Foxesins faneille, siitä, mitä Pecknoldin mielessä on tapahtunut viime albumin jälkeen, ja anteeksiannon etäisyydestä ja odotuksesta.

On hämmästyttävää, kuunnellessasi Crack-Up:a, että melkein 10 vuotta debyytistä, Fleet Foxes seisovat käytännössä ainutlaatuisina, äänenä vertailun kestävinä. Tietenkin, on ollut tsunami bändejä, joiden taso on vaihteleva ja jotka ovat menneet metsiin mainoskuvatoimintaan sen jälkeen, kun he ovat kopioineet osan bändin laululistasta, ja totta, Mumford and Sons ratsastivat tyhjällä tilalla, jonka Fleet Foxes jätti takaiskuille areenoille ja inspiroivat lukiolaisia tarttumaan banjoihin. Mutta silti: mitään ei ole tullut lähelle vastaamaan tämän bändin tuotantoa siinä mielessä, että se venyttää muotoja, joista ajattelit olevan kuolleita ja haudattuja, ja saa ne tuntumaan ajattomilta ja alkuperäisiltä. He antoivat bändeille kuusi vuotta aikaa asettua tasapainoon, eikä kukaan voinut tehdä sitä. Joten heidän piti palata näyttääkseen kaikille, mikä on oikeasti tärkeää.