Viikon albumi: Lady Gagan 'Joanne'

Ennen kuin aloitamme, ja ennen kuin avaan itseni Lady Gagan Little Monstersin vastaväitteille, tässä on varoitus: Olen ollut aikaisemmin Lady Gagan superfani. Olin yksi teistä. Ala-asteen Twitter-tilini oli "@littlemonsterleah." Paras ystäväni ja minä rukoilimme äidiltäni, että hän ajaisi meidät ostoskeskukseen, jotta voisimme käyttää koko viikkorahanamme ostamaan Hot Topicin Lady Gagan T-paitoja. Kahdeksannella luokalla myimme suurimman osan omaisuudestamme ostaaksemme kolme lippua (yksi meille jokaiselle, yksi ohjaajalle) The Monster Ball -tapahtumaan. Epähaluttomasti kirkossani johtajana toimiva nuorisoryhmän vetäjä julisti, että Lady Gaga oli syntinen, ja minä julistin, ettei ole mitään jumalaa. En ole vielä palannut mihinkään järjestäytyneeseen uskontoon peläten syttyväni tuleen heti.

Ei ole mitään, joka aiheuttaisi leuan murtamista kuin palata musiikkiin, jota kuunteli niissä brutaaleissa, muokkaavissa esiteini-iän vuosissa. Se johtuu siitä, ettemme olleet aina sama henkilö kuin nyt, ja entisten minä-kemiamme uudelleen läpikäynnissä, erityisesti musiikin muotoisena, on häiritsevä ja kivulias. Vaikka The Fame soi yhä nostalgisesti, sen kuuntelu ja nuoren, kömpelön itseni muisteleminen, joka Googlasi "mikä on disko sauva?" ja kutsui ystäviäni yli oppiakseen tanssin "Telephone"-kappaleesta, tekee minut erittäin epämukavaksi.

Mutta joskus retrospektiivinen häpeä on helpotus; se on merkki siitä, että niin sotkuista kuin muutos voi olla, et ole paikallasi. Olet kasvanut. On outoa, ettei meille aina anneta taiteilijoille tällaista uudistamisvapauden tasoa. Uudet suuntaukset, erityisesti korkeaprofiilisilta valtavirtataiteilijoilta, kohtaa usein aluksi pettymyksen odotetun sijasta. Yritin pitää tämän mielessäni Joanne:n kuluttamisessa. Kun ARTPOP epäonnistui monin tavoin, Gaga teki valinnan aloittaa alusta. Mutta kuuntelijana tarvitsin paljon irrottautumista seitsemännen luokan tanssipopin odotuksistani voidakseni avata Joanne:n.

Lady Gagan ensimmäinen sooloalbumi kolmeen vuoteen - ja kirjoittajakrediiteistä, jotka tulevat indie rockin ja rockin huippuaineksilta - yhdistää ilmeisen countryn ja 70-luvun glam- ja pianorock-tyylin uudistamisen rippeitä hänen vanhasta itsestään, mutta se ei tule ilman hajanaista hämmennystä, joka usein on muuntumisen shrapnelia. Hän riensi ARTPOP:n teatterimaisesta, kuoren kaltaisesta ihosta, ja sen sijaan, että hän palaisi vaihteleviin tanssiesityksiin, jotka tekivät hänestä tunnetun, hän omaksui amerikanaisuuden rakennetun vilpittömyyden. Ongelmana on, ettei hän siellä vähentänyt performatiivista tai teatterimaista luonteenpiirrettään lainkaan. Tuloksena on outo, erittäin performatiivinen rehellisyys, joka heikosti parodioi amerikanaista pahimmillaan ja voimakkaasti recontextualisoi sen parhaiten.

Esitystaiteen ja teatterin juurista, ja lähes 10 vuoden musiikkikannan luominen, joka on rakennettu loisteliaasti valtavirran ravistamiseksi, hänen uusi polkunsa saattaa tulla yllätyksenä. En usko, että monet odottivat tätä "alastonta" versiota Gagasta. Mutta älä pelkää, alastomuus ei tarkoita hienovaraisuutta. Gaga ei tee hienovaraista. Katso mitä tahansa esitystä, jossa Gaga soittaa pianoa ja laulaa uskomattomasti; teoriassa hänellä on raaka lahjakkuus tehdä "alastomuutta". Mutta jonkin alentaminen näin suurella tavalla kuin Gaga tekee Joanne:ssa kulkee usein korni karikatyyrin rajalla. Tietyssä vaiheessa raakuus muuttuu kikkailuksi - päinvastaiseksi siitä, mitä sen alun perin oli tarkoitus tehdä. Florence Welchin ja Gagan välinen "Hey Girl" kappaleessa puhdas laululaji oli hämmästyttävä, mutta laimeat yritykset inspiroivista sanoituksista, kuten "voimme tehdä siitä helppoa, jos nostamme toisiamme" yhdessä liiaksi toteutettujen "Benny and the Jets"-tyylisten instrumenttien kanssa tuntuvat aidoilta ja tyhjiltä ajoittain.

Albumin suurin puute on sen koheesion puute. Uudistumisprosessissa Gagan vaikutus on enemmän epäselvä alue tai idea kuin tarkasti suunniteltu päätös, usein luottaen löysän monimuotoisuuden tuomaan turvallisuuteen sen sijaan, että se uskaltautuisi sitoutumisen riskiin. Toisaalta "John Wayne" ja "Angel Down" kuulostavat siltä, että ne kuuluvat eri albumeille. Mutta toisaalta uudistuminen ei odoteta olevan puhdasta, ja Joanne:n kokeilu vaikutusten kanssa on todiste siitä. Poptähti, joka vuonna 2016 sekä viehättäen ilmentää että alistaa lukuisten suurten amerikkalaisten pop- ja rock-vaikutusten yli 30 vuoden ajalta (nimittäin Springsteen, Billy Joel, Elton John), on vähintäänkin vaikuttavaa.

Olipa Gagan albumin jälkeinen kehittyminen yhtä hedelmällistä kuin murrosikä oli kömpelölle Lady Gaga -fanille, jää nähtäväksi, mutta Joanne kantaa runsaasti lupausta, että hän kukoistaa uusilla suuntilla. Joanne todistaa vain lisää hänen kykyään ja halukkuuttaan käsittää, sekoittaa ja tulkita valtavaa määrää vaikuttajia ja genrejä sekä aidoista että performatiivista näkökulmasta. Mutta itsekeskeisesti voin silti kuulla sisäisen seitsemännen luokkalaisten minän huutavan muutaman tanssipop-hitin perään.