Cardi B, Boosie ja Jean Grae & Quelle Chris: Huhtikuun paras rap

Henry Canyons: Cool Side of the Pillow

Henry Canyons on itsevarma. New Yorkissa kasvanut, Los Angelesissa asuva räppäri kallistuu funkimpaan ja dynaamisempaan boom-bapiin ja sen nuorempiin muunnelmiin, mutta ei ole sidottu mihinkään tiettyyn vokaaliperinteeseen. Hänellä on taitoja, mutta vähän halua rehvastella niiden vuoksi – hän on teknikko, joka näkee isomman kokonaisuuden. Cool Side of the Pillow on kirkas, lämmin ja täynnä energiaa; se seuraa La Cote West-EP:tä, jonka Canyons teki taiteilijaresidenssissään Ranskan Baskimaassa. Psykologinen uudelleensopeutuminen jakautuneeseen Amerikkaan nousee esiin päätöskappaleessa "To the Dreamers", joka on syntaktisesti liukas mutta ytimessään tuskallisen selkeä.

Jean Grae & Quelle Chris: Everything’s Fine

Sen jälkeen kun hän saavutti kansallista mainetta vuoden 2013 albumillaan Ghost at the Finish Line, Detroitista kotoisin oleva Quelle Chris on erottautunut yhdeksi indie-räpin loistavimmista auteurista. Kuvittele julkaisevasi sarjan soolo- ja instrumentaalilevyjä, joista jokainen on yhä kunnianhimoisempi (ja oudompi), ja rakentavasi uran esteettisten ja taloudellisten muutosten keskellä, jotka nielaisevat lahjakkaimmatkin kollegasi. Kuvittele nyt tekevän kaiken tuon olematta edes paras räppäri omassa avioliitossasi. Mitä tekee Quelle ja Jean Graen yhdistelmästä –– musiikillisesti, tarkoitan –– niin kiehtovan, on että he ovat rinnakkaisilla, yhtä subversiivisilla teillä, vaikka eri kaistoilla. Jean on newyorkilainen, joka oli Unsigned Hypessa ja joka voi solahtaa sujuviin, klassisiin tyyleihin, mutta lisää niihin väriä, elävyyttä ja huumoria. Everything’s Fine on lopulta albumi mielenterveydestä, eikä vain sillä tavalla kuin kaikki rap-albumit ovat mielenterveydestä. Se on pureva mutta vilpitön, kunnianhimoinen mutta maailmanväsyttävä.

Boosie Badazz: Boonk Gang

On houkuttelevaa, vaikkakaan ei ehkä tuottavaa, verrata Boosien ja Gucci Manen vankilaelämän jälkeisiä uria. Siinä missä Gucci sanoi kaikkeen kyllä ja säteili iloa matkallaan uransa tuottoisimpaan vaiheeseen, Boosie vietti kuukaudesta toiseen räpäten terävästi, suoraan, joskus jopa kirpeästi demoneistaan vähenevälle yleisölle. (Pitäisi olla sanomattakin selvää, että molemmat toimialat ovat täysin ymmärrettäviä Gucci ja Boosien tilanteissa; jos jompikumpi haluisi vetäytyä seuraaviksi 40 vuodeksi julkaisematta yhtäkään kappaletta, sekin olisi aivan ymmärrettävää.) Boosie seurasi hämmästyttävän hyvää comeback-miksauslevyään, Life After Deathrow, epätasaisilla kokopitkillä levyillä, mutta Boonk Gangilla hän on lopulta lopettanut mailan liian tiukan puristamisen: hän vaihtelee Aaliyahin biiteistä Kendrick Lamariin, B-Legitiin ja takaisin. Hän on myös lopettanut mailan liian tiukan puristamisen, ja räppää iloisesti sivuosasta ja putoamisesta Rihannan taskuun sekä kavereidensa tunnetumpien palkintojen napppaamisesta itselleen.

Cardi B: Invasion of Privacy

Invasion of Privacy on sellainen albumi, joka voisi olla olemassa vain suurilla levymerkeillä. Tämä koskee stunt-näyttelijöitä, totta –– SZA, 21 Savage, DJ Mustard, YG, Chance the Rapper ja niin edelleen –– mutta se pätee myös siihen, miten Atlantic on ottanut muuttumattoman, pursuavan persoonallisuuden kuten Cardi B:n ja yrittänyt, melkein pakkomielteisesti, suodattaa hänet kaikkien käytettävissään olevien testattujen linssien kautta. “Bodak Yellow” on tietysti tapaustutkimus, kappale, joka –– jos se pelkistettäisiin nuotteihin –– olisi suora nosto toisen artistin työstä, mutta jonka Cardi tekee omakseen äänellä, ivaamalla, syntaksilla ja kengillä. Samaa strategiaa käytetään usein hänen esikoisalbumissaan, usein tyydyttävin tuloksin: avauskappale "Get Up 10" on hyvin samankaltainen Meek Millin legendaarisen Dreams & Nightmares intron kanssa, mutta voisiko Cardi-introlla olla enempää Cardi?

YoungBoy Never Broke Again: Until Death Call My Name

Vaikka se ei ole synnyttänyt aitoa tähteä yli vuosikymmeneen, New Orleans nauttii yhä suuresta vaikutusvallasta modernissa räpissä, valtavirran ja kokeellisten reunojen välillä, sen äänet ja käsitykset ovat siirtyneet osavaltioiden rajojen yli ja Wifi-aaltojen kautta. Samaa ei voida sanoa Louisianan pääkaupungista. Suurimman osan historiastaan Baton Rougen rap-skene on ollut ilmatiiviisti suljettu, Boosien tai Webbien katalogien sirpaleiden pilkkoessa hälinän. YoungBoy Never Broke Again seuraa Kevin Gatesia sen kaupungin suurena kansallisena toivona (status, jonka Gates piti itsellään, kunnes vangitseminen hidasti häntä). YoungBoy, jota omat oikeudelliset ongelmansa ovat hidastaneet, on ehkä liian uskollinen Gatesille ja Young Thugille, mutta on toisinaan osunut kultasuoneen –– katso viime vuoden “No Smoke.” Until Death Call My Name on askel eteenpäin joka tavalla, henkilökohtaisesti kirjoitettu ja raivokkaasti toimitettu. Kohokohdat sisältävät “Diamond Teeth Samurai”, joka kuvitella Tha Block Is Hot uudetut Instagram-tarinoiden kautta.

Cavalier: Private Stock

New Orleansista puheen ollen, siellä Brooklynissä syntynyt Cavalier on piiloutunut kirjoittamaan ja äänittämään viimeisimmät ali kuullut (ja ajoittain ylivoimaiset) julkaisunsa. Private Stock, täysin laulaja Iman Omarin tuottama kokopitkä albumi, on viileä, ajatuksellinen kuuntelu, joka palkitsee tarkkaavaisen kuuntelijan mutta siinä on myös tarpeeksi musiikillista syvyyttä asettumaan luihin useimmissa ympäristöissä. Cav on monin tavoin poikkeuksellinen räppäri, urheilullinen ja notkea, mutta ei koskaan tavalla, joka peittäisi hänen kirjoittamisensa. Kaikkein olennaisimmat kappaleet ovat pari Quelle Chrisin kanssa, jonka kanssa Cav oli aiemmin tehnyt yhteistyötä Niggas Is Men -albumilla, joka on yksi vuosikymmenen parhaista underground-rap-levyistä.