„Menossa viikonlopuksi“: Fleet Foxesin Sterling „Shore“ tervetullut pakopaikka

Jokaisella Fleet Foxes -albumilla on pieniä hetkiä — ja jos luet tätä, tiedän että tiedät mistä puhun — kun musiikki nousee korkeammalle tasolle, ja tunnet sen jossain syvällä rinnassasi. Kaikki katoaa, ja sinut viedään johonkin suurempaan maisemaan, kurkkuasi kuristaa, ja leijut, elät mielessäsi astroa kirjahyllykohtaa elokuvasta Interstellar, jalkasi eivät koskaan koske maata, kaikki, mikä painaa sinua, katoaa sekunneiksi, minuuteiksi kerrallaan. Puhun tietysti “Blue Ridge Mountains” -kappaleen viimeisestä kahdesta minuutista, “whoooa whoooas” Montezumassa, “Lorelai” -instrumentaaliosuuksista, “Third of May” -kappaleen ensimmäisestä lyönnistä, “Crack-Up” -kappaleen keskimmäisistä kahdesta minuutista... tiedät mistä puhun. Et joudu odottamaan kauan, että pääset kokemaan ensimmäisen kerran tämän tunteen Shore-albumilla, yhtyeen uudella albumilla: Se tapahtuu täsmälleen 1:05 albumin toisen kappaleen “Sunblind” kohdalla, kappaleessa, joka kertoo albumien mukaan ottamisesta elämän matkakumppaneina, kuolemasta, ja perinnöstä, ja siitä, miten musiikilliset vaikutteet tuntuvat jumalilta, joille rukoilet, ja kun luot taidetta, yrität tehdä jotakin sankarisi vision mukaan, mutta et koskaan tarkoita ylittää heitä. Se on hetki, joka tuntuu kuin pakokeino, ylennyksen hetki, rukous. Ja sitten se tapahtuu uudelleen, kahdeksan sekuntia “Can I Believe You” -kappaleessa, kun yhtye lähtee mukaan, ja sitten 57 sekuntia “Featherweight” -kappaleessa, kun Pecknold laulaa, että hän on “esittänyt elämää taistelukenttänä,” ja jälleen “Young Man’s Game” -kertosäkeiden aikana. Toisin sanoen: Tässä kauheassa, hirveässä, huonossa, todella huonossa vuodessa, tämä Fleet Foxes -albumi osuu eri tavalla, ja se osuu kovaa.

Osittain ennen COVID-karanteenia äänitetty ja hieman yli kuukausi sitten viimeistelty Shore yllätti viime viikolla syyspäiväntasauksen aikaan, mikä kaikkien Twitter-kommentoijien mielestä oli täydellinen yhteensovitus yhtyeen ja heidän brändinsä välillä. Mutta vitseistä huolimatta, syyspäiväntasaus on sopiva julkaisupäivä Shore-äänille; se on albumi, joka tuntuu kesän suurilta mahdollisuuksilta ja lupauksilta, kiristyen ja varautuen syksyyn, albumi, joka kuulostaa aallon rantautumiselta ja juhlan hidastumiselta meditatiivisempaan tilaan.

Ja tuo aalto on usein ikääntymisen teko; Pecknold on nyt vajaa 30, ei enää nuori mies, eikä vanha; tavallaan elämänsä syksysiirtymässä. Albumin teesi voisi myös olla nämä rivit “Young Man’s Game” -kappaleesta:

“Voisin murehtia joka yö /

Löytää jotain ainutlaatuista sanottavaa /

Voisin näyttää oppineelta /

Mutta se on nuoren miehen peli.”

Tässä on ajatuksia itsesi kanssa mukavaksi tulemisesta, itsesi uudelleen keksimisestä jokaiselle elämän (tai albumin) vaiheelle, miten voit olla itsekeskeinen itsehavainnossasi, ja ymmärtääksesi, ettet enää välitä. Vuosien yli-ajattelun ja sen määrittämisen yrittämisen jälkeen, haluako hän todella tehdä musiikkia — mikä oli Crack-Up-albumin keskeinen teema monella tavalla — Pecknold on vihdoin tarpeeksi mukava itsensä kanssa myöntääkseen, että hänen täytyy päästää irti ja olla oma itsensä, mikä on jotain, joka tulee vain ikääntymisen hitaassa ja tuskallisessa prosessissa. Ikääntymisen kuluminen vaikuttaa myös kappaleiden “Can I Believe You,” “For a Week or Two,” ja “I’m Not My Season” teemoihin. Hän aloitti uransa nuorena miehenä tekemässä suuria asioita, ja nyt hän on vanha valtias, joka on valmis näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ja seuraavaksi tulee tämä soinnullisesti resonanssinen, hiottu versio Fleet Foxesista; “Crack-Upin” seitsemän minuutin sarjat ja useat temposävellykset antavat tietä ehkä suoraviivaisimmalle albumille, jonka tämä bändi on koskaan tehnyt. Se on harvinainen tapaus, että taiteilija sanoo haastatteluissa vain haluavansa tehdä musiikkia ja julkaista sen, ja se on täysin totta. Mutta se ei tarkoita, että kaikki täällä olisi kuin punk-albumi; se on sydäntä särkevän kaunista ja orkesterimaista, ja kuin Beach Boys elävä yhden miehen aivoissa. Hän jopa näyttelee Brian Wilsonin studiopuhetta “Cradling Mother, Cradling Woman” -kappaleessa tehdäksen sen yhteyden ilmeiseksi.

New York-lehti kutsui tätä albumia jo täydelliseksi albumiksi tämän hetken, ja en aio keksiä parempaa tapaa sitoa tätä albumia tähän laajennettuun masennusjaksoon, jonka kaikki elämme kollektiivisesti läpi. Kaikki mitä tiedän on, että viikolla, jolloin meille muistutettiin, että ei ole oikeutta, eikä rauhaa, Fleet Foxes -albumin saaminen, johon hukata itsensä, 55 minuutin välein, tuntui lahjalta. Se, että tuo Fleet Foxes -albumi on myös paras, jonka bändi on tehnyt, ja sellainen, joka iskee teemallisesti kovaa, on melkein kuin liioittelisi.