Esittelemme nyt Vinyl Me, Please -kaupassa Blitzen Trapperin Furr-albumin rajoitetun erikoisversion, joka on bändin neljäs albumi ja mestariteos. Voit ostaa meidän version täältä, ja jatka lukemista albumista kymmenennen vuosipäivän kunniaksi.
Käännä kello taaksepäin 10 vuotta ja todella näyttää siltä, että Blitzen Trapper oli matkalla kohti legendaarista asemaa. He olivat juuri hypänneet itsenäisistä julkaisuista levymerkille, allekirjoittaneet ensimmäisen sopimuksensa Sub Popin kanssa, ja he tekivät aaltoja neljännellä LP-levyllään, monipuolisella Furr-albumillaan. Levy sai positiivisia arvioita lähes kaikilta, mukaan lukien lukuisia esiintymisiä vuoden lopun listoilla. Rolling Stone jopa sijoitti nimikkokappaleen vuoden neljänneksi parhaaksi singleksi, Beyoncé'n ”Single Ladies”, Santigoldin ”L.E.S. Artistes” ja MGMT:n ”Time to Pretend” jälkeen. Arvostelupätkä kuvasi kappaletta ”petollisen kauniiksi, syvästi oudoksi ja lähes täydelliseksi” sekä kiitti sitä ”Bob Dylanina klonopiinin vaikutuksen alaisena”.
”Bob Dylan klonopiinin vaikutuksen alaisena” on yhtä hyvä kuvaus kuin mikä tahansa muu, sillä Blitzen Trapper on aina ollut vaikea bändi määritellä. Heidän Wikipedia-sivunsa luokittelee heidät ”vaihtoehtoiseksi kantrimusiikiksi”, mutta he eivät kuulosta paljoakaan Ryan Adamsilta tai Jason Isbellilta. Lähin vertailukohta genressä lienee Wilco, toinen bändi, joka aloitti kantrimusiikin juurilla ennen kuin suuntasi yhä kokeellisempiin laitumiin. Mutta kun Wilcon vuoden 1995 debyytti A.M. tarjoilee havaittavan annoksen kantria jokaisessa kappaleessa, Blitzen Trapperin ensimmäinen albumi - heidän vuoden 2003 omanimetty levynsä - paljastaa heidän levottomuutensa täysin. Jokaiselle kantriballadille, kuten ”Reno”, albumilla oli riehakas melurokkiraita kuten ”Cracker Went Down”. Ensimmäisten kolmen albuminsa aikana Blitzen Trapper teki genretunnottomuudestaan vahvuuden. Klassiset kantritaiteilijat kuten Willie Nelson; folk-rock-sankarit kuten Neil Young; Drive-By Truckersin pölyinen, kapinallinen eteläinen rock; Modest Mousen varhaisten albumien avarat maisemat; I.R.S.-kauden R.E.M.; Odelay-kauden Beck: bändi saattoi väittää ottaneensa vaikutteita kaikista näistä ja monista muista, mikä teki heistä kiehtovia laajalle kuuntelijakunnalle. Ulkoilulaji-kantri-faneista indie-rockia rakastaviin hipstereihin, Blitzen Trapperillä oli jotain jokaiselle.
Kun Furr julkaistiin 23. syyskuuta 2008 – 10 vuotta sitten tänä sunnuntaina – Blitzen Trapper oli valmiina läpimurtoon. Furr on albumi, joka tiivistää parhaiten kaiken, minkä Blitzen Trapper tekee hyvin yhteen lausuntoon. Se tasapainottaa heidän outouttaan rempseällä viehätyksellä ja rajattomalla klassisen 60- ja 70-lukujen rockin tuntemuksella. Esimerkki on nimikkoraidassa, joka yhdistää upean Rubber Soul-maisen melodian tarinaan nuoresta miehestä, jonka levottomuus saa hänet muuttumaan villipedoksi. Pohjimmiltaan tarina on vertauskuva poikamieselämästä ja aikuistumisesta, mutta sadunomainen asetelma tekee siitä häiritsevämmän kuin keskiverto kasvukertomus.
Sama villin uhkan tunne hallitsee suurta osaa Furr-albumista. ”Black River Killer” on hiipivä murhaballadi, jonka kertojan ensimmäinen vaisto on riistää henkiä. Bändi rymistelee läpi ”Love U” kuin panssarivaunu, jossa huudetaan vokaaleja, likaiset kitarat ja raivokas rummutus hallitsevat kappaleen keskiosaa. “Echo/Always On/Easy Con” hajoaa järkyttävästi suruballadista, joka soitetaan vanhalla hutera pianolla, ambienttiäänien sotkuksi, jota seuraa oudolla tavalla voitonriemuinen funk jam. Ja “Lady on the Water” on sadeveden tahraama rukouslaulu, joka tuntuu kummallisesti kuin eksyisi metsään ja harhailisi yhä kauemmas omasta todellisuudestaan.
Siinä piilee Furr-albumin nerous: sen kuunteleminen tuntuu kuin unelta tai transsilta. Kaikki levystä – kappaleiden tarinoista aina sekvensointiin ja siihen, kuinka laulaja Eric Earley vaihtaa laulaustyyliään kappaleesta toiseen – tuntuu kalibroidulta irrottamaan sinut höpsöistä asioista kuten paikasta ja ajasta. Tuloksena on levy, joka on haastava, hajanainen ja syvästi outo, mutta myös täysin palkitseva ja täysin ainutlaatuinen kuuntelukokemus.
Monella tapaa Blitzen Trapper noin Furr-albumin aikaan kulki rinnakkain Fleet Foxesin kanssa, toisen bändin, joka teki läpimurtonsa vuonna 2008 kriitikoiden ylistämällä, unenomaisella LP-levyllään. Molemmat bändit olivat kotoisin Tyynenmeren luoteisosasta, Fleet Foxes Seattlesta ja Blitzen Trapper Portlandista. Molemmat bändit olivat juuri julkaisseet läpimurtolevynsä Sub Popin kautta. Molemmat bändit ottivat folk-, kantri- ja roots-rock-vaikutteita ja tekivät niistä taas viileitä ja elinvoimaisia. Fleet Foxesin keulahahmo Robin Pecknold jopa allekirjoitti Blitzen Trapperin, ylistäen “Lady on the Water” -kappaletta Line of Best Fit:n artikkelissa. “Mielestäni hyvä folk-kappale on kuin kone, kaikkien osien ollessa täydellisesti kalibroidut,” Pecknold sanoi. “Tämä kappale on Large Hadron Collider, joka törmää asioihin päästäkseen universumin ytimeen.”
Jostain syystä kuitenkin, nämä kaksi bändiä erkanivat tästä pisteestä lähtien. Fleet Foxes hyödynsi vuoden 2008 suosiota ja nappasi Pitchforkin vuoden albumi -tittelin sekä lähes kotitalousnimen aseman. Vielä tänäkin päivänä, yli kuuden vuoden tauon jälkeen heidän toisen (2011:n Helplessness Blues) ja kolmannen (viime vuoden Crack-Up) täyspitkän albuminsa välillä, Fleet Foxes hallitsee edelleen hyviä myyntilukuja ja lähes myyttisiä arvostustasoja musiikkikirjoittajien ja musiikkifaneiden keskuudessa. Blitzen Trapper taas on suurelta osin palannut maan alle. Pitchfork ei edes arvostellut bändin kahta viimeisintä albumia ja viime vuodesta lähtien Blitzen Trapper julkaisee jälleen materiaalinsa itsenäisesti.
“On vaikea sanoa, mitä tapahtui Blitzen Trapperille, koska todellisuudessa ei tapahtunut mitään Blitzen Trapperille,” No Depression kirjoitti vuoden 2015 arvostelussa All Across the Land. Se on sopiva lausunto, koska se havainnollistaa kahta ristiriitaista suuntausta, jotka ovat hallinneet bändin kertomusta Furr-albumista lähtien. Blitzen Trapper oli liian outo ja persoonallinen kerätäkseen massiivista fanikunta, jonka Fleet Foxes voitti, liian omistautunut oman kulmansa vuolemiseen musiikkimaailmassa, genrestä tai fanikunnasta piittaamatta. Varmasti bändin kaaren seuraaminen viimeisen 10 vuoden aikana on ollut ennalta arvaamattomuuden harjoitusta. He ovat osciloineet kokeellisten eleiden (2013:n VII, jonka bändi kuvasi melko tarkasti ”tulevaisuuden hip-hop/kantri-rock-hybridiksi”) ja perinteisempien julkaisujen (2015:n All Across the Land, suoraviivainen roots-rock-levy suurilla riffeillä ja kertosäkeillä) välillä. He eivät ole enää koskaan onnistuneet saavuttamaan täydellistä myrskyä kappaleita, ajoitusta ja kriittistä aikakautta, jonka he saavuttivat Furr-albumilla, mikä on syy siihen, miksi se pysyy heidän pääteoksenaan. Se ei ole helppo arkipäivän kuuntelu kuten Fleet Foxes: se ei ole levy, joka koskaan päätyy ”hiljainen musiikki opiskeltavaksi” -soittolistalle. Oikeassa hetkessä kuitenkin, Furr-albumin kuunteleminen voi olla ei vähempää kuin muuttuva kokemus.
Craig Manning is a freelance writer with bylines at Chorus.fm, Behind the Setlist, and Modern Vinyl. He's left specific instructions to be buried alongside his guitar and his collection of Bruce Springsteen records.
Eksklusiivinen 15 % alennus opettajille, opiskelijoille, sotilaille, terveydenhuollon ammattilaisille & ensiapu-tekijöille - Vahvista itsesi!