Kymmenen parasta klassista punk-albumia, jotka on hyvä omistaa vinyylinä

Stooges: Fun House

Fun House on järjellinen lähtökohta punk-genreille. Ensinnäkin, seuraava aidosti punk-albumi on seitsemän vuotta tämän iloisen spastisen jättiläisen takana. Toiseksi, mikään punk-yhtye ei voi väittää olevansa yhtä siisti kuin The Stooges. Fun House on rockia, mutta sen ääni, energia ja Iggy Popin ilkeä vokalismi synnyttivät vallankumouksen. Jos matkustaisin takaisin kesään 1970, näkisin konservatiivisten äitien riippaavan Fun House -levyä heidän radikaalien teiniensä käsistä ja sytyttävän LP:n tuleen. Tietyillä aloilla The Stooges kuulostavat Helvetin lapsilta; Iggy Pop palaa käytännössä sulassa laavassa kannessa. Mutta tämä kakkosalbumi ei myynyt hyvin aluksi, ja se oli varmaankin parempi pitkällä aikavälillä; jokainen seuraava pyöritys on palkinto. Olipa kyseessä Steve Mackayn huolellinen saksofonin lisääminen tai Ron Ashetonin sahaava kitara, Fun House on dokumentaatio Stoogesin roadshow’sta Elektra Sound Recordersissa Los Angelesissa 70-luvun alussa, joka on kiistatta rockmusiikin paras vuosikymmen. Korvakamman hyväksikäyttö ei ole koskaan tuntunut niin miellyttävältä.

Dead Boys: Young, Loud and Snotty

Clevelandin infamous punk-yhtye ei kestänyt puolta vuosikymmentä, mutta Dead Boysilla oli tarpeeksi huonoa käytöstä kestämään koko elämän. Vokalisti Stiv Bators sai puhallettua setin aikana CBGB:llä, rumpali Johnny Blitz puukotettiin 17 kertaa siksi, että hän oli väärä tyyppi, mutta tuo pahamaineisuus on irrelevanttia Young, Loud and Snotty -albumin suoraan talkoosen, loistava nimi punk-albumille. Young, Loud sisältää oikeaa kontekstia — “Sonic Reducer,” “Caught with the Meat in Your Mouth,” “I Need Lunch” — ja kun se on nauhoitettu Electric Lady Studiossa, se pystyy erottamaan Dead Boysin tunnetut riehakkaat ja väkivaltaiset äänet live-esityksissä kuumissa, vastenmielisissä klubeissa koko Kaakkois-alueella.

Wire: Pink Flag

Neljä vuosikymmentä myöhemmin Wire on toiminnassa, tehden kunnioittavaa musiikkia. Kukaan muu bändi ei voi todistaa sitä tässä. Pink Flag leijuu ilman vertaisia — likainen, pelottava, mutta runsaasti koukkuja, jotka vetävät korvaan. Kuusi kappaletta kestää alle minuutin; kolme kappaletta sukeltaa neulan yli kolmen minuutin. Välissä 12 kappaletta tekee tiheän vaikutuksen. Se on fyysistä, se on brutaalia; sillä on älyä. Ota Colin Newmanin lyyrinen osuus “Pink Flag” -kappaleesta: “Minut myytiin joen kautta punaiseen orjakauppaan / Kaupat kerättiin, suunnitelmat laitettiin / Synkronoidut kellot kello 18:05 / Kuinka monta kuollutta tai elävää vuonna 1955?” Mikään muu ei vertaa, ei edes 14 Wire -albumia, jotka seurasivat.

Misfits: Static Age

Taaksepäin katsottaessa Danzig saattaa olla ainoa Misfits-jäsen, joka oli merkityksellinen. Danzigin tukiyhtye oli kiertävä ovi, mutta alkuperäinen kitara-basso-rummut trio (Franche Coma, Jerry Only ja Mr. Jim) nauhoitti erityisen osan historiaa vuonna 1978. Static Age on täynnä pään nyökkäyksiä aiheuttavia hittejä (“TV Casualty,” “Return of The Fly,” “We Are 138,” “Hollywood Babylon,” jne.) ja kuulostaa upealta, kun otetaan huomioon New Yorkin studioaikapaineet, jotka vaivasivat Misfits-yhtyettä — studio keskustelu kahdeksan minuuttia loppupäässä kertoo tarinan bändistä, joka yrittää täydellisyyttä kärsimättömän tuottajan kanssa. Vain muutama otto, vain muutama ylikäytös, ja Static Age on merkittävä Misfits-LP. Mutta tässä on jotain: Static Age ei saanut asianmukaista julkaisua 18 vuoteen. Misfits ei voinut löytää levy-yhtiötä bändiongelmiensa ja kitaran-basson-rumpujen kierrättämisen vuoksi. Static Age viivästyi siihen asti, kun Danzigilla oli aikaa työstää joitakin materiaaleista sen jälkeen, kun Misfits hajosi vuonna 1983.

The Clash: London Calling

Yhdysvalloissa sertifioitu platina, ja se myy vieläkin hyvin tänään, London Calling peittää kaikki muut albumit tällä listalla myynnillä ja suosiolla, mikä vaikuttaa erittäin epä-punk-kaltaiselta olosuhteelta. Toki sen juuret ja asenne ovat punk - “London Calling” ja “Brand New Cadillac” -kappaleet lanseeraavat levyn totuudenmukaisesti - mutta se vie moniin paikkoihin. Nimi muutaman: reggae, ska ja jazz. “Spanish Bombs” ja “Lost in the Supermarket” voidaan kuulla popina; “Guns of Brixton” on hyödyllinen uhkaavuuden annos, jota London Calling tarvitsi. Tupla-albumi kestää 65 minuuttia, mikä on toinen ominaisuus, joka voisi toimia vastaan sen punk-vetovoimaa, mutta yksikään minuutti ei ole hukattu. Merkitse London Calling mitä haluat, kuvita tarinoita jos haluat; albumi on Klassinen Punk. The Clashista tuli jollain tavalla valtavirtaa; he olivat vain jätkiä ruokakaupassa etsimässä syömistä.

Dead Kennedys: Fresh Fruit for Rotting Vegetables

Päätön bändi puvussa. Autot tulessa. Vain muutamia kuvia, jotka tulevat mieleen tätä lo-fi-jättiläistä kuunnellessa. Fresh Fruit on pakollinen punkfaneille. Eikö sinulla ole sitä? Lopeta lukeminen ja mene suoraan lähimpään levykauppaan. Jello Biafra, hyvin älykäs mies - hän pyrki pormestariksi vuonna 1979 - ei välitä maailmasta, jossa hän elää; hän haluaa kertoa meille, miten asiat todellisuudessa ovat, kun hän tekee psykoottisia tansseja. Rotting Vegetables oppii terävistä lyriikoista ja East Bay Rayn hampaiden maatumista aiheuttavasta kitarasta; basso ja rummut ovat sortuneet. Huolimatta karkeasta nauhoituksesta - rummun pää kuulostaa siltä, kuin se olisi tehty viivoitetusta paperista - Fresh Fruit ratsastaa dynaamisella aallolla. Se synnyttää mellakointia, ja laulaminen Jellon mukana on suotavaa. Rotting Vegetables on vaikuttava; pääasiassa se on paljon hauskaa.

The Cramps: Psychedelic Jungle

${"ei liian nopeaa, eikä liian hidasta, mutta tuulenpyörä, joka tekee barrel rollin. Julma maailma psykedeelisistä kitaroista ja niin suurista rummuista, että ne heiluttavat päätäsi. Lux Interior on Elvis metamfetamiinissa, eikä heillä ole pelkästään nimiä kuten Poison Ivy ja Kid Congo Powers syyttä. Kunnollista rosoista ei ole koskaan nauhoitettu niin selkeästi. Heiluta “Caveman” -kappaletta, iske “The Crusher” -kappaletta, ja kuuntele The Crampsin viiltävän tuhansia voodoo-päitä. Psychedelic Jungle on nokkela, jännittävä ja ryöstetty (kysy Violent Femmesiltä!).

Bad Brains: Bad Brains

Salama lyö 1600 Pennsylvania Avenueen neljän hyperaktiivisen mustan miehen muodossa, jotka soittavat raakaa, rynnäkkörockia. H.R., Darryl, Earl Hudson ja Dr. Know heiluttivat anarkian lippua, mutta lähettivät kaikki kiitokset Kaikkivaltiaalle Luojalle Jah Rasta Far I:lle samalla, kun he loivat polun, jota myöhemmin kulkivat Sublime, Death Grips, 311 ja Mark Kozelek. Bad Brains thrashasi parhaiten; heidän reggae-sydämensä saavutti ainutlaatuisuuden. Laiska, mutta tuhoisaa vahvistettuna, punk-reggae-dynamiikka on edelleen yhtä kiehtova kuin se oli 35 vuotta sitten. The Clash kohtaa Bob Marleyn? Ei ole niin helppoa. Bad Brains oli uhkaava todellisuus ja oma liike. Alun perin vain kasetti muodossa Reachout International Records, Bad Brains julkaistiin uudelleen vinyylinä vuonna 1996.

Husker Du: Zen Arcade

On melkein uskomatonta, että Zen Arcade on olemassa. Raaka, houkutteleva ja maata mullistava hardcorelle - se on 70 minuutin kuumeinen uni. Zen Arcade voisi tapahtua vain kerran, ja Minneapolisin eniten motivoitunut punk-yhtye on onnekas omistaja tästä erikoisesta teoksesta. Mutta ehkä Huskereita ei lopulta siunattu; rauha, rakkaus ja anarkia johtivat bändin $150,000 kuiluun. Bob Mould sanoi, että Zen Arcade oli Husker Dun loppu; hän ihmettelee, miksi ihmiset pitävät niin kiinni menneisyydestä. Se on yhtä pyhä kuin Biblia, ja samassa liigassa kuin Exile on Main Street. Melodia ja punk rock menivät naimisiin; silta syntyi hardcore- ja vaihtoehtorockin väliin. Kirjoittajat heittelevät sanaa “epic” paljon, mutta Zen Arcade todella ansaitsee sellaisen leiman - tuottelias, täysin kehittynyt ja niin laaja.

Fugazi: Margin Walker EP

Fugazi rakensi DIY-taistelualustan - Dischord Records ja $5 lipun hinnat kymmenen vuoden ajan - samalla kun vältettiin kaavoja; musiikki on vaativaa ja jännittävää. Fugazi oli 150-prosenttisesti sitoutunut kohtaus; sen oikeudenmukaisuus ja eettisyys olivat vertaansa vailla. Julkaistu seitsemän kuukautta eristyksessä - lopulta muodostaen kuuluisan 13 Songs -näiden peräkkäisten EP:iden oli Fugazin täyttymyksen alku. Koska 13 Songs ei ollut vinyylijulkaisu, Fugazi ja Margin Walker ovat tarkoitettu toistettavaksi peräkkäin. Alkuperäinen bassolinja “Waiting Room” -kappaleesta, säröisestä drone-festistä “Burning” -kappaleeseen; korkean hatun ja vastuutonta politiikkaa “Provisional” -kappaleeseen, emotionaaliseen vaivaan “Promises”-kappaleeseen, nämä hymnit pysyvät ikonisia.