Viikon albumi: Di Melo - \"Kadonnut\"

Joka viikko me kaivamme levykasoista esiin "kadonneen" tai klassisen albumin, jonka uskomme sinun olevan kokeilun arvoinen. Tällä viikolla esittelemme Di Melon Di Melo.

Kun Roberto “Di Melo” Santosin omaa nimeä kantava debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1975, Brasilian populaarimusiikkiteollisuus oli pitkään ollut kansainvälisen kiinnostuksen kohteena. Kahtena edeltävänä vuosikymmenenä maan bossa nova -innostus oli tullut sopivaan aikaan keskeisten sotilasdiktatuuriensa väliin. Kuitenkin 1960-luvun lopulla ja koko 70-luvun ajan musiikkia sensuroitiin ankarasti, ja muutama tunnettu muusikko—Caetano Veloso ja Gilberto Gil kuuluisimpana—pidätettiin ja jopa karkotettiin epämääräisen poliittisen erimielisyyden vuoksi. Silti monet brasilialaiset muusikot kestivät armeijan sensuuria huomaamatta jääneellä protestimusiikilla, ja maan levyteollisuus menestyi tropicálian ja musica popular brasileria (MPB) kautta.

Vaikka monimutkainen afro-brasilialainen identiteetti oli pitkään ruokkinut monia maan musiikillisia innovaatioita, Brasilian kiinnostus Yhdysvaltojen mustan ylpeyden liikettä kohtaan katalysoi uuden poliittisen kehityksen 1970-luvun puolivälissä. Vaikka “Afro-kampaus, dashikit ja huivit [pidettiin aikaisemmin] epäesteettisinä ja jopa alentavina,” Tulane-yliopiston professori Christopher Dunn toteaa Brigham Young Universityssa julkaistussa artikkelissa, “vain viisi vuotta myöhemmin…‘he [puhuvat nyt] “mustasta tietoisuudesta”…ja identifioituvat Yhdysvaltojen ja jälkikolonialistisen Afrikan mustien ihmisten kamppailuun.’” Brasilian uusi (tai ainakin uudelleen muokattu) mustan ylpeyden ja antirasismiliike ei vain ottanut haltuunsa radikaaleja poliittisia näkemyksiä, vaan se myös yhdisti amerikkalaisia sieluja ja funkkitunteita brasilialaisen populaarin ja perinteisen musiikin kudontaan.

Esitykset, kuten Jorge Ben, Tim Maia ja Banda Black Rio, ovat kansainvälisesti juhlituimpia ja määrittävimpiä edustajia siitä, mitä voisi laiskasti kuvata samba-souliksi tai samba-funkiksi, musiikkia, joka kuuluu tähän “Musta Brasilia” -liikkeeseen. Roberto Santos on paljon vähemmän tunnettu nimi, mutta hänen ainoa studioalbuminsa on yksi tämän tyylin parhaista.

Santos syntyi Brasilian kaakkoisessa Pernambuco-osavaltiossa, ja hänen Di Melo -LP:llään on tiettyä alueellista ainutlaatuisuutta tietyillä kappaleilla. Laulaja/kitaristi muutti São Pauloon 1960-luvun lopulla ja hänet allekirjoitettiin EMI/Odeon-levy-yhtiön toimesta vuonna 1974, kun hän pääsi kaupungin elävän musiikin sceneen. Di Melo oli kunnianhimoinen ei vain sen vuoksi, mitä musiikkiperinteitä se esitteli, vaan myös pelaajien vuoksi, joita se yhdisti, mukaan lukien tunnetun Miles Davisin ja Donald Byrdin yhteistyökumppani Hermeto Pascoal ja muut brasilialaiset raskaan sarjan nimet kuten Heraldo Dumont ja Jose Briamonte.

“Kilario,” levyä avava kappale ja albumin paikallinen hitti, on ihmeellisesti ja taloudellisesti funky. Kaikki on synkopoitua. Bassolinja ottaa heti rytmin, kun sähköpiano korostaa jatkuvasti toista iskua, minimaalinen puhallinsoitinyhtyeen yhteissoitto iskee vasemmassa kanavassa, ja nailonkielinen akustinen kitara täyttää tyhjät tilat voimakkailla ylöspäin iskettävillä soitoilla. Ja ehkä vetovoiman huippu on Di Melon laulu. Amerikkalaisille korville Santoksen portugali on todennäköisesti ei vain käsittämätöntä, vaan myös rytmisesti vierasta. Hänen lauluafrasinsa alkavat ja loppuvat äkillisesti, ja hänen inflaatiot ja painotukset kuljettavat matalaa tenoria. Kappaleessa “A Vida Em Seus Métodos Diz Calma,” joka on esillä Brasilialaisessa harvinaisessa groove-kokoelmassa, joka julkaistiin Blue Noten toimesta vuonna 1997, Fender Rhodes kulkee nopeissa muutoksissa ja cowbell erottuu kuin ainutlaatuisesti funky metronomi, joka pitää tahdin ympäröiville kiemurteleville rytmeille.

Muut kappaleet esitetään lähes suodattamattomina alueellisina kansanmusiikkeina, mukaan lukien musiikkityyppi nimeltä baião, jonka Santos toi mukanaan kaupunkiin. “Sementes,” esimerkiksi, pakkaa odottamattoman sielukkaan tangon jazzy sähkökitara-kohinoilla, jotka hiipivät romanttisten haitarien ja iskevän pianon alle. (Brasiliassa oli oma version tango-kappaleesta ja tanssista nimeltä maxixe.)

Albumin b-puolen alku kolmesta kappaleesta vie asiat päätökseen. “Pernalonga,” joka kääntyy kirjaimellisesti “pitkiksi jaloiksi” englanniksi, mutta näyttää viittaavan puhekielisesti “punkkiin” tai “hämähäkkiin”, käynnistää trio Santoksen omista groovy kompositioista, jotka antavat tilaa hitaammalle ja perinteisemmälle brasilialaiselle päätösosalle. “João” on yksi neljästä albumin kappaleesta, jota Di Melo ei itse ole kirjoittanut, ja se on lähimpänä suoraa bossa kappaletta, hivenen kitarariffin tukemana. “Conformópolis” on samankaltaisessa hengessä, sekä makea että kummitteleva lisäämällä paisuvaa jousisäestystä ja haitaria, joka istuu kömpelösti värisevän syntetisaattorin vieressä.

Vuosien varrella Di Melo on pysynyt pääosin juhlimattomana Brasilian ulkopuolella, mutta 1990-luvun lopulla levy alkoi uusiksi ilmestynyt harvinaisessa groove DJ -musiikkikentässä Lontoossa ja Japanissa. Vuonna 2004 albumi julkaistiin CD:nä Euroopassa EMIn toimesta, ja sitten se sai toisen elämän vinyylillä Brasilian uusintapainosten ja ranskalaisen Superfly Records -levymerkin virallisen uudelleenjulkaisun kautta vuonna 2011 ja 2013, joista mikään ei ole halpaa jälleenmyyntimarkkinoilla.

Kansien mukaan laulaja on pimeässä ja oranssigolden valokeilan ympäröimänä, efekti, joka sopii hänen vähäiseen tuotantoonsa ja salaperäiseen luonteeseensa ulkomaalaisille faneille. Viime vuosina Di Melo on tullut esiin dokumentissa hänen elämästään ja urastaan ja on esiintynyt joissakin live-esityksissä. Monille faneille Di Melo ei ole välttämätön ennen kuin olet kuullut sitä. Se on sellainen albumi, jota et voi laskea käsistäsi, pääasiassa siksi, että vastaavaa ei ole paljoa muuta.