Viikon albumi: The Killsin Ash & Ice

Joka viikko valitsemme yhden albumin, johon sinun kannattaa tutustua. Tämän viikon albumi on Killsin Ash & Ice.

Kun he saapuivat vuonna 2003 rock-uusilaisten duoaallon mukana, Kills erottui lähinnä rasvaisesta tyylistään (Black Keys näyttivät viikonlopun viettoon lähteneiltä pankkivirkailijoilta alussa) ja sähköisestä seksuaalisesta jännitteestä Jamie Hincen ja Alison Mosshartin välillä, joka ympäröi heidän musiikkiaan kuin valkoinen paperi Polaroidin ympärillä (toisin kuin White Stripes, ilmeisistä syistä). Siinä missä muut duot tyytyivät toistamaan bluesia ja klassista rockia, Kills teki musiikkia, joka näytti ennalta kirjoitetulta Victoria's Secretin muotinäytösten taustamusiikiksi tai automainoksiksi, joissa on paljon räjähdyksiä. He pukeutuivat paremmin, tekivät musiikkia, joka oli leikkisämpää—vaikka vähemmän menestynyttä—ja vaikuttivat olevan okei sen kanssa, että ihmiset ajattelivat heidän pitävän todella hauskaa. Heidän piti tulla suuriksi.

Mutta se viimeinen osa ei koskaan oikein toteutunut. Osa syynä oli ajoitus—5 albumia 13 vuodessa ei ole se tahti, jota tarvitsisit muistuttaaksesi ihmisiä olemassaolostasi—ja lisäksi Killsillä on elämää bändin ulkopuolella. Hince meni naimisiin Kate Mossin kanssa ja oli hetken ajan aidosti kohuhahmo Iso-Britanniassa. Mosshart aloitti maalaamisen ja vietti aikaa Jack Whiten kanssa Dead Weather -bändissä. Lisäksi bändi teki vain hyviä albumeja, ei koskaan uraansa määrittelevää klassikkoa. Sillä ei ole paljon väliä; heidän lyöntikeskiarvonsa on parempi kuin useimmilla, mutta heidän diskografiassaan ei todellakaan ole yhtä albumia, jota voisit pitää lähtökohtana.

Ash & Ice, Killsin viides albumi, saattaa olla se albumi. Sillä on varmasti vaikuttava taustatarina: Hince murskasi sormensa auton oven väliin, ja epäonnistuneen kortisonipiikin jälkeen hän oli vähällä menettää koko kätensä. Jänteitä piti vaihtaa, hänen kätensä leikattiin auki kuin Ramsay Boltonin kidutuspenkissä, ja hänen piti lopulta opetella soittamaan kitaraa tieteellisesti uudelleenrakennetulla kädellään. Sillä välin hän paransi elektronisen taustaliman tuottamista, josta on ollut Killsin musiikin vähäinen kohokohta alusta asti, erosi ja teki junamatkan Siperian halki, josta albumi sai nimensä.

On houkuttelevaa kutsua Ash & Ice-albumia Killsin "elektroniseksi" albumiksi, mutta Hincen lisääntynyt tuotantotaito ei saa sitä kuulostamaan Daft Punkin albumilta tai vastaavalta. Näiden kappaleiden taustat ovat vain enemmän täyteläisiä tavalla, jolla muut Kills-albumit pääsivät Hincen kitaroiden takana olevan tyhjyyden asenteella. Johtosingle "Siberian Nights" on paras esimerkki; se on monivärinen tavalla, jolla useimmat Kills-kappaleet eivät ole olleet. Hincen ohjelmointi on parhaimmillaan kappaleessa "Doing It To Death", joka rakentaa savuavaa fuzziaan biitin päälle, joka kuulostaa pudotetulta DJ Draman kasetilta, sekä kappaleessa "Days Of Why And How", jonka vakuuttaminen joksikin Phil Collinsin coveriksi ei vaatisi paljon vaivaa.

Kuten jokainen Kills-albumi, Ash & Ice-albumin menestys riippuu enimmäkseen Mosshartista, ja Killsin diskografian salaisuus, sekä hänen työnsä Dead Weatherissä, on se, että hänestä on tullut parempi vokalisti. Siinä missä hän aikaisemmin huusi kuin banshee, hänen äänensä on saanut kerroksia, joissa hän voi laulaa pehmeästi ("Hum for Your Buzz"), kuulostaa rockabilly-zombilta ("Hard Habit to Break"), ja kantaa balladin ("That Love", "Echo Home"). Hän on luultavasti parhaimpia vokalisteja keskitason indie-rockissa, eikä sitä juuri kukaan huomioi.

Ash & Ice on mielestäni paras Killsin albumi. Ja lopulta ei ole väliä, tulevatko he koskaan olemaan maailman suurin bändi; he tulevat olemaan bändi, joka näkyy jokaisen festivaaliesityksen kolmannella rivillä tästä eteenpäin. Olisit vaikuttanut hullulta, jos olisit valinnut heidät rockikaksikkona, joka säilyy näin pitkään ja tekee elintärkeämpää musiikkia kuin he uran alussa, mutta tässä he ovat, uransa parhaalla työllä, edelleen yön pimeydessä pitämässä kiinni ilkeästä puolestaan.