Katso Melodioita: Haaveilen Kaapeleista

Netflixissä, Hulussa, HBO Go:ssa ja monessa muussa on äärimmäisen laaja valikoima musiikkielokuvia ja dokumentteja saatavilla. Mutta on vaikeaa arvioida, mitkä niistä todella ansaitsevat 100 minuutin sijoituksesi. Watch the Tunes auttaa sinua valitsemaan, mikä musiikkidokumentti on Netflix- ja Chill-aikaasi varten joka viikonloppu. Tämän viikon painos käsittelee I Dream of Wires, joka on nyt nähtävissä Netflixissä.

Tyttöystäväni, joka kuuli Robert Fantinatto’n modulaarista synthisteistä kertovaa dokumenttia I Dream of Wires pienen asuntomme keittiössä, kommentoi, että tämä oli Watch The Tunes -osio, joka ”kuulosti eniten dokumentilta”, ja en voi kuin olla täysin samaa mieltä. Kertoja, jonka ääni tuntui poikkeuksellisen lämpimältä ja lohduttavalta ottaen huomioon käsiteltävien musiikkivälineiden vertailtavan vaatimattomuuden, on elokuva, jonka helposti voisi kuvitella näytettävän yhteisökoulujen teknologiaopetuksessa sadepäivänä laiskan professorin toimesta, mikä on jotenkin osuva, ottaen huomioon modernien synteettisten laitteiden omituiset pocket-protectors -suvut.

Lähestyin tätä elokuvaa lähes nollatiedoilla synteettisten laitteiden toiminnasta ja odotin sen joko olevan tiheä jargonilähetys musiikin nerokkaimpia kaninreikiä, tai pinnallinen koostemus kummallisesti nimetyistä muusikoista, jotka elävät bleeps- ja bloops-äänistä. Kuitenkin lopputulos oli jotain, joka osui suoraan näiden kahden ääripään väliin. Aivan kuten Stephen Hawkingin A Brief History of Time, joka sisälsi vain yhden kaavan sivuillaan (E = mc 2), voin onneksi muistaa vain joitakin ohikiitäviä hetkiä, jolloin I Dream of Wires vilautti muuten käsittämättömiä kaaviokarttoja, nojautuen sen sijaan moniin haastatteluihin alkuperäisten keksijöiden ja muusikoiden kanssa luodakseen tarinansa ainutlaatuista vangitsevuutta.

Elokuva tekee erinomaista työtä elektronisen musiikin juurien korostamisessa, mikä yllättäen sisältää varsin paljon Itä- ja Länsirannikon välisiä konflikteja synnin pioneereiden Robert Moogin (Columbian yliopisto) ja Don Buchlan (Berkeley) välillä, joiden mielipide-erot muodosta ja toiminnasta määrittävät pitkälti I Dream Of Wiresin ensimmäistä puolia. Elektronisten musiikkipioneereiden keskuudessa on aikaisempi jakautuminen, joista jotkut haluavat venyttää musiikkia sen kaukaisimmille käsitteellisille alueille (Morton Subotnickin Silver Apples of the Moon), kun taas toiset pyrkivät taivuttamaan musiikkia kansanomaiseen suuntaan, jota puhtaat taiteilijat halveksivat (Wendy Carlosin Switched-On Bach). On helppo nähdä tämä kaikki virheenä ihmisten välisenä muiden, jotka ovat niin onnekkaita, että pystyvät maksamaan näistä äärimmäisen kalliista (ja laajasta!) laitteista, mutta tämä oli sen välineen lapsuus, jolloin pienimmätkin muutokset havaintokyvyssä saattaisivat vaikuttaa suuresti tulevaisuudessa. Olen nähnyt joitakin kommentteja, jotka kritisoivat sitä, kuinka elokuvassa käsitellään Wendy Carlosia, mutta Fantinatto esittää vakuuttavan (joskin hieman teennäisen) vihjauksen, että elektroninen musiikki oli sidottu niihin lievästi noloihin Bach-levyjen suurenmenestykseen.

Elokuvan toinen puoli seuraa syntetisaattoreiden hitaaseen laskua, punkin nousua seitsemänkymmentäluvulla ja halpojen kopioiden saapumista, joiden alhainen hinta vastasi vain rajoitettuja ominaisuuksiaan, ja niiden lopullista nousua tuhkasta. Itse asiassa, jos Chicago ja Detroitin Acid House -musiikkikohtaukset eivät olisi tehneet aaltoja keskellä 80-luku, modulaariset syntetisaattorit olisivat saattaneet jäädä vain rikkaille ja musiikkitieteen akateemikoille. Elokuva tuo kaiken nykyhetkeen, jossa teknologiavälineiden kustannusten vähentäminen ja löysä tiedonjakamis talous on mahdollistanut napit ja langat, että he voivat löytää omat nörttinsä. He eivät ehkä koskaan pääse valtavirtaan suuresti, mutta he ovat selvästi täällä jäädäkseen.

Vain tunnin ja puolen verran, I Dream of Wires tekee erinomaisen työn pelokkauden hälventämisessä ja tiivistää tämän alagenren historiaa, sisäisiä konflikteja ja nykyisiä suuntia, ja mikä hämmästyttävintä, ei koskaan jää liian jumiin niiden puun ja teräksen paneelien taustalla olevan kovan tieteen syvyyksiin.