Deaf Forever X: Painavin metalli, jonka löysimme lokakuussa

tekijänä Andy O'Connor

Joka kuukausi tuomme sinulle tärkeimpiä metallialbumeita, jotka sinun pitää kuulla. Tämän kuukauden levyt ovat A Pregnant Lightilta, Oozing Woundilta ja muilta. Kutsumme sitä Deaf Forever. 

A Pregnant Light — Deep Lavender Dreams (Colloquial Sound)

Onko liian aikaista esittää sama artisti kahdesti? A Pregnant Lightin’n Damian Master ei voi pysyä eristyksissä, ja vaikka hänen sydäntä särkevä Rocky  on varmasti listani kärjessä tänä vuonna, se ei ole ainoa uusi helmi, jonka hänellä on tänä vuonna. Deep Lavender Dreams kokoaa kaksi hänen kasettiaan viime vuodelta, All Saints’ Day ja Neon White (ilman Nick Cavern’s “Abbitoir Blues”), kaksi uutta kappaletta ja akustinen versio “Ringfinger” kappaleesta Before I Came. Kasettakammot voivat vihdoin saada maistaa Master’s tarttuvan mustapopgeniusta, tai kuten hän sitä kutsuu, “purple metal.” Koko tässä kokoelma on joitakin hänen tuoreimpia teoksiaan, jotka yhdistävät hänen raivokkaimmat koukkunsa hänen ruusuisimpiin — tai verisen — rakkauden visioihinsa. “Blixen” ja “Fear of God” ovat kaksi suosikkikappalettani APL:ltä, teini-ikäinen sensuaalisuus, joka ylittää iän raivoamalla. Ne todistavat, että koukku ei ole vastakkainen black metalille, se on elintärkeää. “Phoenix Street” on kuin jos Springsteen olisi kirjoittanut Deafheavenin “Dream House,” ja vanha Midwest on yhtä hämmästyttävää kuin uusi San Francisco. Hänen uudet kappaleensa ovat myös hänen standardinsa mukaisia. “Rose of Golden Crosses” on hänen mustapölyisin kappaleensa pitkään aikaan, niin paljon tukahdutettua vihaa niin suuresta menetyksestä. Toinen uusi kappale, “Bitter Lemon Kiss,” on myös paluu aiempiin demoihin, mutta siinä käytetään sitä kovaa romantismia, joka antaa siihen hänen ainutlaatuisen kosketuksensa. Onhan kysymys siitä, mikä on sen avauslauseen alkuperä: “Ruusut ovat punaisia, mustelmat ovat purppuroita, annoit minulle ouroboroksen, ‘Rakastan sinua’ ympyrässä.” Jätetään Masterille löytää uusi konteksti ouroborokselle black metalissa vuonna 2016. (Fyysiset versiot tulevat APL:n motellityylisen muistivihon kanssa, kun inspiraatio iskee alhaisimmillaan — ja siten otollisimmillaan — aikoina, jolloin sinä’tässä sekoituksessa on katkeruus ja lahjakkuus.

Oozing Wound — Whatever Forever (Thrill Jockey)

Chicagon “emme ole thrash-bändi” Oozing Wound kykenee jotenkin pilailemaan metallille ja kirjoittamaan aitoja hittiä samalla, todistaen että voit olla vilpitönja sarkastinen. Crossover, sci-thrash, black metal, noise rock ja doom ovat kaikki olleet heidän tähtäimessään ja toimineet inspiraationa. Whatever Forever, heidän kolmas uusin, sisältää kaiken sen riemun, mitä heidän muissa levyissään on, ja vaikka galaktisiin asioihin suhtaudutaan edelleen, se ilmenee enemmän vaeltavana tunteena. He kuulostavat yhä siltä, että he ovat thrashy, mutta myös kuin he olisivat pudonneet radalta. “Weather Tamer” taltioi tämän sen pituudessaan ja thrash-by-Glass toistuvuudessa, ja instrumentaalinen siirtymä “Eruptor” kavereista on jotakin heidän järkyttävintä ja epätoivoisinta rytmiä, ensimmäisen letkeän musiikan jälkeen. Siinä on psykedeliaa ja helvettiä “Mercury In Retrograde Virus,” todistus siitä, että he voivat hyödyntää tätä vaikutusta yli huumorilla (“Call Your Man” levyltä Retrash on edelleen kuuma). Mikä tahansa on tärkeintä, kuitenkin, on se, että mosh on yhä läsnä. Kuinka et voi lyödä jotakuta heiluttamalla ja itkemällä “Everything Sucks, And My Life Is A Lie,” joka kuulostaa siltä, että Peter Steele oli yhä Carnivoren mukana kirjoittaessaan Type O Negative -kappaleita? Tämä levy on kaivanto, “kaivanto” olemaan tämä joitakin helvetin joista.

Take Over and Destroy — Take Over and Destroy (Prosthetic)

SXSW vaikutti olevan ikuisuus sitten, ja vaikka olen jo käsitellyt metallin heikkenevää läsnäoloa siellä, yksi bändi, joka todella erottui, oli Phoenixin Take Over and Destroy. Heidän itse nimetty levynsä on, myönnettäköön, kaikella paikallaan, mutta siinä piilee viehätys. Lähin, mitä voit saada heitä kuvaamaan, on “Goblin, jos he olisivat moottoripyöräilijöitä,” ja vaikka kauhuelokuvavibat ovat voimakkaat, se ei täysin kata heitä. “By Knife” saisi sinut ajattelemaan, että he ovat kuoleman n’ roll -bändi, ruotsalaiset riffit Lemmy’n asenteella, mutta kolmannella raidalla, “Let Me Grieve,” he ovat muuttuneet likaiseksi Tribulationiksi, laulaja/kosketinsoittaja Andy Labarbera vaihtamassa murinoitaan haluamiseen. Post-punk saa jopa perverssin muodon “Out of Frame,” kun lurching bass antaa tilaa keskiyö-elokuvan synnille. Jos siellä on liima, se on sellaista raskasta metal-kappaleen rakentelua - “Love Among the Ruins” on paras In Solitude -kappale, jonka kuulee sitten In Solitude -yhtyeen hajoamisen. Levyn läpi et tiedä, että astutko yksityiseen jamisessioon Billy Gibbonsin ja Black Breathin kanssa tai hyvin vähäbudjettiiseen Fiallo-elokuvaan, jossa olet uhrauksen “tähti.” TOAD haluaa pitää sinut arvailemassa, mutta he myös rakastavat juhlia. (Jos noudat levyä Gatecreeper meidän kaupasta, saatat haluta tietää, että, ennen tätä vuotta, kitaristi Nate Garrett oli myös TOAD:ssa.)

Vermin Womb — Decline (Translation Loss)

Ethan McCarthy on yksi niistä tyypeistä, jotka elää tien päällä. Vain muutaman viime kuukauden aikana, olen nähnyt hänet hänen pääbändissään, nihilistisessä doom-triossa Primitive Man (missä näin myös MAKE), juttelin hänen kanssaan kun hän ajoi #1 stunnoja Cobalt ympäri maata syyskuussa, ja vain muutama viikko sitten jälleen hänen uudessa grindcore-bändissään, Vermin Womb. On ihme, että hänellä on aikaa käydä studiossa, mutta hän kääntää tiellä kokemat raivonsa ikäviksi riffiksi. Decline on Vermin Wombin ensimmäinen täyspitkä levy, ja se todistaa jälleen kerran, ettei McCarthylla ole puutetta hengestä. Jos olet fanina McCarthyn entisestä triossa Clinging To The Trees of a Forest Fire, tämä on varmasti enemmän siinä hengessä (hän työskentelee myös entisen CTTTOAFF-bassistin Zach Harlan kanssa tässä). John Coltrane sai “äänensilmukoita,” ja McCarthy ’n kereet on hirvittävä riff, joka on täysin hänen kanssaan, ja McCarthy puhuu yhteisestä kivusta ja yhteisestä vihaarisuudesta. Se hyödyntää erilaisia tyylilajeja osoittaakseen, että on halveksunta, jolle voimme kaikki samaistua, olimmepa grind-kammoisia tai black metal -päitä. Kuinka niin jakava ja häiritsevä musiikki voi olla myös yhdistävää?