Päätelaitteiden kulutus: Läpi toukokuun parhaat punk-julkaisut

Terminal Consumption on kuukausittainen arvostelusarja, joka keskittyy punkin ja hardcoren hämäriin reuna-alueisiin.

Lumpy & the Dumpers — Huff My Sack LP [Lumpy / Anti Fade / La Vida Es Un Mus]

Kuten Lumpy & the Dumpersin innokkaat intoilijat kuvailivat hiljattain Maximum Rocknroll -haastattelussa, liman kemiallinen koostumus on vaihteleva mutta yksinkertainen: tavallisesti maissitärkkelystä ja ksantaanikumia, mutta spagettikastike ja elintarvikeväritkin riittävät. He myös huomauttivat, että se säilyy hyvin, vaikka seisoisi ämpärissä pakettiauton takaosassa St. Louisista New York Cityyn.

Mikä tekee limasta tietenkin jokseenkin analogisen tuon Missourin ryhmän kanssa: Yhtyeen johtajan Martin Meyerin visuaalisen ja teemallisen ohjauksen alla Lumpy & the Dumpersin harvat pulp-fiksaatioit ovat elävöittäneet vaikuttavan määrän kasetteja ja EP:itä vuodesta 2012 lähtien. Mutta yhtyeen ensimmäisellä kunnollisella pitkällä albumilla, mikä oli kerran päihdyttävää, alkaa rauhoittua.

Huff My Sack tarjoaa yhden Lumpy & the Dumpersin hienoimmista infernaalisista androgyyneistä kannessa. Se säilyttää myös aikaisemmista nimikkeistä tutun boombox-uskollisuuden, peittääkseen jokaisen katkonaisen kappaleen sopivan likaisella kerroksella. Mutta Collection, vuoden 2014 singlikokoelma, kuulostaa paremmalta albumilta. Esitykset tuntuvat lihaksikkaammilta, ja niissä on ryhmälle ominainen sitkeä kiireellisyys, jolla on enemmän todistettavaa. Tämä on ajalta, jolloin punk-skenessä lima oli gospelia.

Sanoitusten vertailu paljastaa samanlaisia puutteita. Viisi elävää säkeistöä, jotka Lumpy käytti kuvailessaan elementaarista autuutta vuoden 2013 sinkulla ”Sex Pit” – jossa roskia pidetään eräänälaisena kunniaa, ja alennus on voiman lähde – ovat paljon vakuuttavampia kuin leikkisä Huff My Sack kappale ”Pee in the Pool”, joka tuntuu kuin seksikuopalta Romper Roomissa.

Huff My Sack poikkeaa aiemmista levyistä aiheidensa vuoksi. Tulokset vaihtelevat: “Blue Lives”, joka ymmärrettävästi hyökkää poliisien ja heidän puolustajiensa kimppuun, menettää purevuutensa kertosäkeen vuoksi, joka vilpittömästi riimittelee “sakon” ja “yhteiskunnan”, tuoden mieleen kaikkien pyrkivien antiautoritaaristen sanoittajien juveniilisuuden.

Paljon tehokkaampi on “I’m Gonna Move to New York”, satiiri kirkassilmäisistä kulttuuria tuottavista pyhiinvaeltajista, joka esittelee Lumpyn parhaalla mahdollisella tavalla ääntelynsä vasitun sävyn. Väliosassa Lumpy teeskentelee unelmoivansa, Oh, I’ll be in the city that never sleeps / Oh, the places I’ll see / When I’m living the dream. Se on niin ivallinen ja ahne ääni, että se tuo mieleen Jello Biafran, joka oli aikanaan vertaa vailla jäljitelmällään halveksunnan ilmentämisessä. Voit kuunnella täällä.

Primetime — Going Places EP [La Vida Es Un Mus]

Voimakas ja inspiroiva, Lontoon post-punk nelikko Primetime nousi esille nimettömällä vuoden 2014 EP:llään itsevarmana. Primetime kohokohta “Tied Down”, erityisesti, osoitti luonnonvaraisen melodian ja rämisevän grooveen alkukantaisen hallinnan. Se sisälsi myös vaikuttavan kertosäkeen, joka ilmaisee toiveita, jotka kappaleen kontekstissa kuulostavat suorastaan kultaisilta ja majesteettisilta: I Want your body not your mind / Let me spit in your face and you can spit back in mine.

Yhtye, joka esiintyi ensimmäisen kerran livenä vuonna 2013 vuosittaisessa First Timers -tapahtumassa, joka juhlistaa uusia muusikoita, on julkaissut vielä paremman EP:n, kokonaisuudessaan arvioituna, nimeltään Going Places. Siinä on ihastuttava, letkeä riffi, joka johdattaa sotkuisen romahduksen kertomusta kappaleessa “Anyway”, kireä jännitys nykivässä “Get a Grip”-kappaleessa, ja hieman nykivää poppia optimistisessa päätösbiisissä “Fallen Out”. Mutta on erityisen tyydyttävää kuulla Primetime palaavan yksinkertaisen kaipuun pariin kappaleessa “Tied Down” avaaja “Pervert”, joka alkaa: If I’m a pervert / Then you’re a stain on my dirty mind / I want to take off your shirt—pervert. Kuuntele täällä.

The Hunches — Watcha Gonna Do LP [Almost Ready]

2000-luvun aikana Portlandin kokoonpano The Hunches oli olennainen osa In The Red Records -katalogia: rock 'n' roll - klassikot, joilla oli tarinoihin perustuvaa elävää dysfunktiota ja erityinen taito löytää kitarasoundiaan sen kelvottomimmillaan ja kieroutuneimmillaan. Vuoden 2008 Exit Dreams, levyllä, yhtye kuitenkin kehittyi, vaikka monet sen aikalaisista näyttivät tyytyvän tallaamaan vettä ja täyttämään odotukset. Kappaleet hidastuivat ja laajenivat, riffit paisuivat ja muuttuivat, vedenkeitin sekoittui erottumattomaan särinään, ja laulut saivat uudenlaisen raakkuvan tuskan. “Street Sweeper” on erityisesti kauhistuttava.

Watcha Gonna Do, tahmea mutta palkitseva uusi kokoelma vuodesta 2001, ei ole Exit Dreams. Se esittelee yhtyeen, joka on hullaantunut autotallirockista, kuten Timmy Vulgar sen ymmärtää ja edelleen puolustaa, kiinnostuneena haavoittuneen herkkyyden ja teatraalisen uhman tunteellisista ääripäistä. Onkin hämmästyttävää verrata Watcha Gonna Do:ta Exit Dreamsiin, albumiin, joka pian sen jälkeen tallensi saman yhtyeen soundin parantamisen vakauden ja elämän kustannuksella. The Hunches, aliarvostettu silloin ja nyt, hajosi pian sen jälkeen. Kuuntele täällä.

Razorbumps — The Demo CS [Itse]

Pirteä, kiihkeä punk samankaltaisilta Luoteis-Indianan yhtyeiltä CCTV ja The Coneheads on levittänyt laajan vaikutuspiirin viimeisten kahden vuoden aikana. Texasin uusi ryhmä Razorbumps kuulostaa yhdeltä tällaiselta jälkeläiseltä, sen puhtaan, korkeiden äänialojen kitarasoundin ja hektisten melodisten kulkujen kannustamana kepeällä mutta silti terävällä viiden kappaleen demolla. Yhtyeen erottaa vokalisti Jenn Smith, joka joko pidentää sanoja liukuessaan epätasaisen musiikin yli kuin Niagara Destroy All Monstersissa tai kiivaasti puhelee itsensä kanssa jännittävällä vaikutuksella.

Coneheadsin ja CCTV:n merkitys nykypunkille ylittää äänellisen vertailukohdan. Jälkimmäinen ryhmä erityisesti on alkanut ladata verkkoharjoitusnauhoituksia, jotka fanit usein ottavat vastaan EP:inä tai muuten “oikeina” julkaisuina. Jos ero miksausnauhan ja albumin välillä on hämärtymässä hip-hopissa – merkityksellinen lähinnä sen suhteen, miten kumpikin vuorovaikuttaa markkinoiden kanssa – ero demoilla ja EP:illä punkissa ja hardcoressa näyttää olevan samoin merkityksetön. Ainakin, niin koukuttavia julkaisuja kuin CCTV:n harjoitusnauhoitukset ja Razorbumpsin debyytti tarvitsevat ei sellaista vähättelevää pientä ehtoa kuin “demo”. Kuuntele täällä.