Aasi-amerikkalaisten naisten nouseva ääni indie rockissa

Vaikka nämä artistien vuoden 2016 julkaisut harvoin ovat suoraan poliittisia, ne ovat vallankumouksellisia tavassa, jolla ne paljastavat aasialaisamerikkalaisen kokemuksen piilevät ahdistukset - vieraantuminen, yksinäisyys, jatkuva taistelu identiteetin kanssa. Tyylillisten erojen huolimatta heidän sanoituksissaan on yhteinen halu tehdä haavoittuvaisuudesta näkyvä yleisölle, joka usein tuntee painetta teeskennellä kaiken olevan kunnossa; sellainen tunteellinen rehellisyys tuntuu radikaalilta.

Esimerkiksi Mitskin kappale “Your Best American Girl” hänen vuoden 2016 albuminsa Puberty 2 kipeä huipentuma, on laulua, joka on kummitellut minua ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien. Alkaen hänen alkuperäisistä mutinoistaan “You’re the sun, you’ve never seen the night...well, I’m not the Moon/I’m not even a star,” näemme etäisyyden hänen itsensä ja rakastajansa, “täysiverisen amerikkalaispojan,” välillä kosmisessa mittakaavassa. Analysoidessaan laulua Song Exploder -sivustolla, Mitski selitti, “Aina haluat mitä et voi saada, ja se täysamerikkalaisuus, syntymästäni lähtien, en koskaan voinut saavuttaa sitä unelmaa. Se täysamerikkalainen valkoinen kulttuuri on jotain, mitä peritään, ei saavuteta.” Aasialaisamerikkalaisena tyttönä, joka myöntää yhä kasvavansa ja kompastelemassa romanssissa hakien hyväksyntää kyseiseltä kulttuurilta, tunnen tuon tunteen tarkasti - se on tunne, että et koskaan voi kuulua joukkoon. Se on musertava pelko, ettet koskaan ole tarpeeksi.

Mikä tekee “Americanista” minulle sellaisen paljastavan iskun, on se, että sen piti olla rakkauslaulu, tunnustus kokonaan ihastuneena olemisesta johonkin, vaikka tiedät, ettei heistä koskaan oikeasti voi tulla sinun, ei mikään tietoinen yritys “näyttää ‘valkoisen pojan indie rock -maailmalle’.” Se raaka vilpittömyys tekee kappaleesta vielä voimakkaamman. Ja silti se käyttää taitavasti tuon mainitun maailman äänimaisemaa tehokkaalla tavalla - sävel on ajettava power-kordien avulla, ja kerros raskasta säröisyyttä käynnistyy yhdessä kitaraseinän kanssa tuoden esiin sen huikean katarttisen kertosäkeen: “Your mother wouldn’t approve of how my mother raised me/but I do, I think I do.”

Samoin hänen uusimmassa albumissaan, A Man Alive, Thao Nguyen käyttää kekseliäästi joitakin hermostuneita, levottomia diskordansseja ja elektronisia särmäisiä ääniä, jotka luonnehtivat 90-luvun loppupuolen parhainta ja levottominta rockia, samaan tapaan kuin Radioheadin OK Computer ja The Dismemberment Planin Emergency and I. Mutta missä nuo albumit käsittelivät yleisempää pelkoa informaatioajan alkaessa, Nguyen luopuu heidän teatraalisista riffeistään luodakseen intiimimmän ja hallitumman kaaoksen - suuri osa albumista on puhuttelua hänen poissaolevaan, vieraantuneeseen isäänsä. Kohtaamme hänet avaajassa “Astonished Man,” kappaleessa, jota rytmittävät hyppelevät syntikat ja pilkotut laulut, joiden kertosäe myöntää, “You don't look for me/but I will look for you/without a wish to see/anybody new.” Verkkaisesti hekumallinen “Guts,” hitaampi kappale albumin puolivälissä, valittaa, “You know I'm so easy to find/you won't come get your girl,” mutta se on hieman epätavallinen balladi - se päättyy Nguyenin pidellessä korkeaa E:tä, joka kahdenkymmenen sekunnin jälkeen muuttuu pedaaliraskaaksi slide-kitaraksi.

Nguyenin sanoitusten nokkela, salamannopea sanaleikki tekee albumista yhtä energisen kuin se on herkkä. Mikään kappale ei osoita tätä paremmin kuin kiihkeä “Meticulous Bird” - Nguyen on sodan polulla kuvatessaan hyväksikäyttösuhdetta, terävästi sylkeää rivejä kuten, “I know the science of the fiction/of conviction of the henchmen” ja “You had a dalliance with valiance/a violence to vow against” epäsäännöllisen, metallisen rytmin päällä. Kun hän laulaa, “I find the scene of the crime/I take my body back,” se on triumfantti henkilökohtaisuuden julistus - uusi ulottuvuus, jonka meidän elämisemme kulttuurissa, jossa naisten ruumiiden autonomia evätään jatkuvasti, sekä yksilöllisesti että kansallisesti, ja erityisesti aasialaisnaisten oletetaan olevan alistuvia ja nöyriä.

Japanilaisen aamiais Psychopomp on yhtä lailla säväyttävän pop, täynnä häpeilemätöntä tutkimusta sekä epätoivosta että halusta. Monet Michelle Zaunerin tunnustukselliset lyriikat, kuten Nguyenin, ovat peräisin menetetystä vanhemmasta - tässä tapauksessa Zaunerin äidistä, joka kuoli syöpään. Nousukkaalla, shoegazey “In Heaven,” hän kuvaa, kuinka menetyksen tavanomaisimmat osat voivat olla kaikkein tuhoisimpia - avausriveissä hän hyräilee, “The dog’s confused/She just paces around all day/She’s sniffing at your empty room.” Zauner jatkaa kuvaamalla itseään “tyhjänä helvetin reikänä” makeudella, joka näyttää olevan ristiriidassa kappaleen synkän uskoa kyseenalaistavan kanssa. Kun hän liukuu kertosäkeeseen toistamaan pyyntöä “How do you believe in heaven?/like you believe in me?,” se on sekä sydäntäsärkevää että hurmioitunutta - Zaunerin äänestä kysymyksen kysymisessä on vapautuksen tuntu, vaikka emme koskaan saa vastausta.

Samoin kuin Puberty 2 ja A Man Alive, Psychopomp vangitsee sekä nuoruuden ajautumisen autiot alhot että maaniset huiput. Yksi näistä huipuista, kupliva “Everybody Wants to Love You,” on kiihkeä korvamato, joka hyppää yhdestä yöstä kotielämään epäröimättä. Ihastunut ja räikeän suora Zauner kysyy kumppaniltaan kysymyksiä kuten, “Can I get your number?/Can I get you into bed?/When we wake up in the morning/Will you give me lots of head?” Hänen ilonsa tekee jopa kaikkein rutiininomaisimmista romanssin mekanismeista lumoavia, kun hän jatkaa miettimistä, “Will you lend me your toothbrush?/Will you make me breakfast in bed?/Ask me to get married/and then make me breakfast again.” Kun kappale räjähtää ilmavaan, kimaltelevaan kertosäkeeseen, jossa on taustalauluja Sam Cook-Parrottilta (Radiator Hospital), se tuntuu parhaalta unelta.

Eri äänistään ja aihepiireistään huolimatta kaikki kolme naista ovat tuottaneet työtä, joka on laajentanut vaihtoehtorockin ja popin tunnespektriä - ja vaikka se ei ehkä merkitse jokaiselle, niiden musiikin edustus tuntuu minulle valtavan merkitykselliseltä. Tunnustautumisessaan häpeilemättömästi masennukseen, traumaan ja seksuaalisuuteen – aiheisiin, jotka ovat kiistaton todellisuus aasialaisamerikkalaiselle tyttökasvatukselle, mutta jotka usein jäävät edelleen tabuiksi puhua – Puberty 2, A Man Alive ja Psychopomp ovat olleet tärkeitä levyjä viime vuoden aikana elämässäni. He purkavat kyseenalaistamatonta kaavaa, että “aidon” indie-musiikin tulee olla valkoisen, mieslähiöiden melankolian yksinoikeus. On korkea aika, että muu maailma alkaa tajuta sen myös.