10 parasta albumitrilogiaa, jotka kannattaa omistaa vinyylillä

Bob Dylan: Bringing It All Back Home (1965), Highway 61 Revisited (1965) ja Blonde On Blonde (1996)

Vain 14 kuukauden aikana entinen folkprodigy onnistui muuttamaan itseään ja musiikkimaailmaa ns. sähköisellä trilogialla, joka koostui Bringing It All Back Home, Highway 61 Revisited ja Blonde On Blonde. Vuonna 1965 ja 1966 julkaistut levyt, jolloin Dylan oli vain 24-vuotias, aiheuttivat hämmennystä folk-yhteisössä, joka pelkäsi menettävänsä tähtensä rock’n’rollin villiin maailmaan. Vuonna 1965, jolloin kaksi kolmasosaa Dylanin sähköisestä trilogiasta oli julkaistu, Minnesotasta kotoisin oleva Dylan esiintyi ensimmäistä kertaa sähköisellä setillä Newport Folk Festivalilla, jossa hän oli myös esiintynyt kaksi vuotta aikaisemmin. Hänet booattiin pois lavalta kolmen kappaleen jälkeen, ja Dylan palasi akustisen kitaran kanssa ja sai shown päätökseen. Neljä päivää myöhemmin Dylan nauhoitti “Positively 4th Street.” Kappaleen lyriikat, täynnä koston ja paniikin kuvia, on tulkittu Dylanin määrittäväksi hyvästiksi folk-yhteisölle.

David Bowie: Low (1977), Heroes (1977) ja Lodger (1979)

Yksi Thin White Duke:n tuotteliaimmista kausista oli aika, jonka hän vietti Berliinissä vuonna 1976. Bowie muutti Berliiniin Los Angelesista paetakseen tähtielämän painetta ja tietynlaista tähtipölyä. Saksan pääkaupungissa hän teki tiivistä yhteistyötä entisen Stoogesin keulakuvan Iggy Popin, King Crimsonin kitaristin Robert Frippin ja Brian Enon kanssa, joka tulisi olemaan Bowien tärkein rikostoveri tuottaja Tony Viscontin lisäksi. Ne kolme albumia, jotka Bowie kirjoitti Berliinissä, Low, Heroes ja Lodger, merkitsivät siirtymistä kokeellisempaan, elektroniseen, ambient- ja avantgarde-soundiin. Tämä siirtyminen pysyi tärkeänä osana Bowien ääntä — hän kutsuisi myöhemmin Berliinin trilogiamia “DNA:ksi” — aina hänen viimeiseen albumiinsa, Blackstar, saakka.

The Cure: Pornography (1982), Disintegration (1989) ja Bloodflowers (2000)

Vuosi vuodelta albumitrilogiat ovat pysyneet suhteellisen studiopohjaisena ilmiönä. Yksi bändi oli kuitenkin päättänyt siirtää trilogiansa lavalle. David Bowien Heathen Tourin innoittamana, jossa Bowie soitti 10 11 kappaleesta Low järjestyksessä, seurattuna koko Heathen-albumin soitolla, Cure:n keulakuva Robert Smith alkoi koota Trilogy Touria vuonna 2002. Kolme levyä, Pornography, Disintegration ja Bloodflowers, joita Smithin mukaan “oli mahdotonta erottaa monella tavalla”, soitettiin livenä kokonaisuudessaan yö toisensa jälkeen.

Kanye West: The College Dropout (2004), Late Registration (2005) ja Graduation (2007)

Valmistuttuaan lukiosta Kanye West sai apurahan ja alkoi opiskella maalausta Chicagon American Academy of Art:ssa. Siirryttyään Chicagon osavaltion yliopistoon opiskelemaan englantia hän kuitenkin keskeytti opintonsa ryhtyäkseen musiikilliseen uraansa. Ja hän todella ryhtyi siihen. West aloitti lähes välittömästi työskentelyn debyyttinsä The College Dropout parissa. Levy julkaistiin lopulta vuonna 2004 ja merkitsi kouluteemaisen trilogian alkuvaihetta. Vuoteen 2007 mennessä tuota trilogiaa, johon kuuluivat Late Registration ja Graduation, oli nähnyt Westin kehittävän chipmunk-soulinsa barokkiorkesteroinniksi ja sitten stadionkunnalla sopiviksi ääniympäristöiksi. Koulun keskeyttäjä oli astunut valokeilaan. 808s & Heartbreak ja My Beautiful Dark Twisted Fantasy varmistivat, että hän ei jättäisi tuota valokeilaa enää koskaan.

JAY-Z: The Blueprint (2001), The Blueprint 2: The Gift & The Curse (2002) ja The Blueprint 3 (2009)

Muutama vuosi ennen kuin JAY-Z oli tuottajana Westin kaupallisella debyytillä, Yeezy oli noussut kuuluisuuteen yhtenä hip-hopin vakiintuneista tuottajista työskennellessään JAY-Z:n oman trilogian ensimmäisen osan parissa, yhdessä Damon Dashin kanssa. The Blueprint julkaisu ei vain sattunut osumaan 9/11-hyökkäysten ajankohtaan, vaan myös levottomaan aikaan Shawn Carterin elämässä. Hän odotti oikeudenkäyntiä aseiden hallussapidosta ja pahoinpitelystä ja oli osalistien välisessä riidassa Nasin kanssa. Kaikesta huolimatta The Blueprint, joka ilmeisesti nauhoitettiin kahdessa viikossa ja kirjoitettiin kahdessa päivässä, tuli Hovan neljänneksi peräkkäiseksi levytykseksi, joka saavutti No. 1 Billboardin listoilla, sai kaksinkertaisen platinasertifikaatin ja kriitikoiden ylistämän yhdeksi räppärin parhaista albumeista. The Blueprint oli vastuussa siirtymisestä hip-hopissa sampleista kohti synteettisempää ääntä. The Blueprint 2: The Gift & The Curse julkaisi JAY-Z:n menestyksensä useamman tuottajan kanssa (mukaan lukien Pharrell Williams ja Dr. Dre). Kun Blueprint-trilogia saavutti päätöksensä vuonna 2009, JAY-Z oli rap-pelin huipulla.

Moderat: Moderat (2009), II (2013) ja III (2016)

On elektronista musiikkia, joka on täydellinen tanssimiseen, ja on elektronista musiikkia, joka on täydellinen kaikkeen muuhun paitsi tanssimiseen. Kuten xx, James Blake ja Four Tet, viime vuosina tämän viimeksi mainitun kategorian taituruutta ovat hallinneet saksalainen superyhtye Moderat, hybridinä Apparatin shoegazesta ja Modeselektorin technosta. Kun kolmihenkinen kokoonpano aloitti albumitrilogiansa vuonna 2009 nimellä Moderat, techno onnistui silti ravistelemaan vettä hieman. Selkeästi nimetyllä II ja III Moderat kuitenkin kehitti itseään ja ylitti omat rajansa tuottaessaan kristallinkirkasta seosta kappaleista, joista “Bad Kingdom” on kohokohta, ja ääniympäristöistä. Moderat loi yhden viime vuosikymmenen mielenkiintoisimmista trilogioista, muuttaen anonyymista biitistä tanssibändiksi, joka mahdollistaa kuuntelijalle kaiken mitä he haluavat musiikillaan, aivan kuten he antoivat itselleen.

Eels: Hombre Lobo (2009), End Times (2010) ja Tomorrow Morning (2010)

Vaikka Mark Everettin musiikki Eelsinä kattaa yleensä teemoja, jotka liittyvät elämään ja kuolemaan, ajattelevan ja mystisen E:n käsittelyssä syntyi trilogia konseptialbumeista halusta. Kuten aina Eelsin kanssa, ei kuitenkaan pidä odottaa liian iloista sisältöä. Heti ennen trilogian ensimmäisen osan, 2009:n Hombre Lobo, julkaisua Everett selitti: “Halusin kirjoittaa sarjan kappaleita halusta. Sitä pelottavaa, intensiivistä halua, joka saa sinut kaikenlaisiin tilanteisiin, jotka voivat muuttaa elämäsi suurilla tavoilla.” E:n kasvojen karvoista inspiroituneena albumi seuraa henkilöä, joka on kasvanut ihmissusiksi ja kokee useita halun vaiheita laulujen läpi. Vain vuosi myöhemmin End Times, jonka kannessa on mies, jolla on vielä pidempi parta, muuttui halutrilogian väistämättömäksi erolevyksi. Kaikki meni kuitenkin hyvin, kun trilogia saavutti päätöksensä samana vuonna albumilla Tomorrow Morning, joka erottuu kuuluvasta kunnianhimoistaan ja pyrkimyksistään.

Sonic Youth: EVOL (1986), Sister (1987) ja Daydream Nation (1988)

Vuonna 1988 Daydream Nation olisi viimeinen Sonic Youthin albumi, joka julkaistiin itsenäisesti major-levy-yhtiöltä. Siemenet tälle erityiselle levylle ja Sonic Youthin suuruudelle ylipäätään oli kuitenkin kylvetty jo vuonna 1986. Tuo vuosi toukokuussa bändin kolmas levy EVOL merkkasi siirtymistä heidän no wave- ja punk-menneisyydestään kohti pop-tulevaisuutta. Vaikka EVOL sisälsi edelleen erittäin epätavallisia kappaleita, kuten Expressway to Yr. Skull, joka sisälsi lukittuja grooveja vinyyliversiossa, sen seuraaja Sister näki Sonic Youthin siirtyvän kohti perinteisempia kappalerakenteita. Kuten edeltäjänsä, Sister sai enimmäkseen ylistystä jälkikäteen. Tuo erityinen jälkipuinti tuli trilogian viimeisestä osasta, Daydream Nation, jota pidetään yhtenä 80-luvun suurista albumeista. Kovan kontrastin vuoksi heidän tavalliselle luovalle prosessille Daydream Nation:n kirjoittaminen johti näennäisesti loputtomiin jammasessioihin, jotka muistuttivat bändin live-improvisaatioita enemmän kuin heidän aikaisempia studioaineistojaan.

Blur: Modern Life is Rubbish (1993), Parklife (1994) ja The Great Escape (1995)

Heidän kiinnostuksensa musiikilliseen kokeiluun oli suurin elementti, joka erotti Lontoon Blurin Britpop-kavereistaan yleisesti ja heidän häiriintyneistä kilpailijoistaan Oasisista erityisesti. Median palautteen ja epäonnistuneen kiertueen jälkeen ympäri Yhdysvaltoja Blur oli vaarassa jäädä levy-yhtiönsä, Food Records:n, ulkopuolelle. Bändin keulakuva Damon Albarn päätti radikaaliin muutokseen ja alkoi sisällyttää elementtejä perinteisistä brittiläisistä bändeistä, kuten Kinks ja Jam, mikä johti melodisempaan soundiin vuonna 1993 julkaistulla Modern Life is Rubbish -albumilla, jonka aiheena oli brittiläinen (sub)kaupunkielämä. Juuri tuo teema sitoo yhteen Modern Life is Rubbish ja sen seuraajat, heti klassikoksi noussut vuonna 1994 julkaistu Parklife ja The Great Escape, joka päätti Life Trilogian vuonna 1995. Life Trilogy erottuu yhä Blurin tuotannon huippuna. Vaikka bändi sai inspiraationsa amerikkalaisen ja brittiläisen kulttuurin törmäyksestä, trilogia onnistui herättämään Blurin aseman yhtenä Britpopin suurista. The Great Escape, todellakin.

Bruce Springsteen: Born To Run (1975), Darkness on the Edge of Town (1978) ja The River (1980)

Vuonna 1975 Bruce Springsteen otti ensimmäisen askeleensa kohti oman amerikkalaisen unelmansa toteuttamista, kun laulaja-lauluntekijän kolmas levy Born To Run nousi Billboard-listan sijalle 3. Yksi New Jerseyn asukkaan levyn vahvuuksista oli, että hän kertoi samoista romantisoiduista amerikkalaisista myyteistä ja niiden liittyvästä romahduksesta, mutta paremmin kuin kukaan ennen häntä. Amerikkalainen unelma muuttuisi, kun Darkness on the Edge of Town ja The River julkaistiin vuonna 1978 ja 1980, ja siitä tulisi Springsteenin trilogian ylivoimaisesti teema. Koska Springsteen oli vain 26-vuotias, kun hän julkaisi Born To Run, ei ole vaikeaa nähdä levyä symbolina hänen viattomuudelleen ja optimismilleen, joita testattiin Darkness on the Edge of Town:n kuvastamien tapahtumien myötä, joka keskittyy kokemukseen. The River, sävyltään vapaampi ja eloisampi, näytti Springsteenin, joka oli oppinut kokemuksistaan ja uskalsi katsoa jälleen eteenpäin kohti uraa, joka on yhä liikuttava ja moderni esimerkki amerikkalaisesta unelmasta.