Deaf Forever: Kaikki metallimusiikki, jota tarvitset elämässäsi heinäkuusta alkaen

by Andy O'Connor

DEAF FOREVER on kuukausittainen kolumni, joka on omistettu doomille, blackille, dirgeille, power metalille ja kaikille metalloille, joita voit kuvitella.

Defeated Sanity — Disposal of the Dead/Dharmata (Willowtip)

Kun sanot "99 prosenttia [x]:stä on arvotonta,” se on yksi pahimmista feikisti syvistä ilmoituksista. Ei ole yllättävää, että paljon asioita on huonoa, ja se vähäinen, mikä on hyvää, on elämisen arvoista; näin korkeaa lukua käyttämällä ei saa mielipidettäsi teräväksi. Siitä huolimatta brutaalin death metalin kenttä, joka on yksinkertainen tulkinta Suffocationin’n NYHC-vaikutteisuudesta, on erityisen lahjattomuutta täynnä. Saksan Defeated Sanity ovat tyylinsä esimerkkejä, niiden tarkkuus saa musiikin tuntumaan luonnolliselta ja mekaaniselta raakalaiselta. Heidän uusin ei ole levy itsessään, vaan kaksiosainen EP, joka käsittelee kahta erilaista death metal -tyyliä.Disposal of the Dead on heitä, jotka tutkivat omaa ainutlaatuista soundiaan, enemmän kurkkuja repiviä vokaleja ja niskaa murtavia breakdowneja. Se on vähemmän tuotettu kuin Passages into Deformity, mikä tekee slammeista voimakkaampia samalla kun he pitävät kiinni puhtaan muodon perustasta. Dharmata on tutkimus progressiivisesta, voimakkaasti jazz-fuusioituneesta death metallista, jota ovat pioneerinneet myöhäisen Deathin, Cynicin ja Atheistin kaltaiset. Siellä’ on jopa eri laulaja tuolla puolella, Max Phelps (joka’ on myös tehnyt livevokaleita Cynicille), joka tekee parastaan Chuck Schuldinerista. Tämä voi vaikuttaa valtavalta muutokselta, mutta vain jos et tunne bändin historiaa. Rumpali Lille Gruber perusti bändin isänsä, kitaristi Wolfgang Tesken kanssa, joka oli myös jazz-rumpali. Teske kuoli vuonna 2010, mutta hänen vaikutuksensa elää edelleen siinä, kuinka Dharmata vaikuttaa Disposaliin: parempaa ymmärrystä teknisyyden ja brutaalisuuden leikkauspisteistä auttavat he tekemään beatdown-musiikkia, joka on oikeasti mielenkiintoista.

Fistula — Longing for Infection (PATAC)

Kaipaatko suoraan sitä likaista sludgea, sellaista, joka saa sinut tuntemaan, että ihollasi on pistävä kalvo, jota et voi pyyhkiä pois, ja repäiset ihoasi yrittäessäsi päästä siitä eroon, ja voit nähdä luusi? Ohion Fistula on likaisinta likaisinta, joka korvasi Eyehategod’n pysyvän swamp-assin Midwesternin autiudella. Longing for Infection on jälleen yksi. Tuotanto on hieman puhtaampi, mikä saattaa tuntua siltä, että se heikentää tarinoitaan, kun otat kaikki väärät lääkkeet kerralla, mutta se lisää vain välittömyyttä. Se’ on ratkaisevaa, sillä useimpiin sludge-bändeihin verrattuna he pitävät yllä sludge’n punk-perintöä. “Loyal to the Foil” on killer groove, joka muistuttaa sinua siitä, että blues on yhtä olennainen osa sludgea kuin laulaminen neuloista.  “Morgue Attendant” puhuu nekrofiliaa käsittelevistä media-ilmiöistä, uutisraporttien vakavat kasvot törmäävät Dan Harringtonin’n huutoihin ja Corey Bing’n nihilistiseen swingiin. Infection on myös huomionarvoinen, koska basisti Bahb Branca soittaa myös kitaraa, mikä on ilmeistä tässä uudessa energisyydessä. Ja parasta uskoa, vaikka olisit straight edge siihen asti, että Death muuttaa XXX-niskatatuointisi tomuksi, tunnet heidän kärsimyksensä.

MAKE — Pilgrimage of Loathing (Accident Prone)

Yksi parhaista keikoista, jotka olen nähnyt tänä kesänä, oli Dragged Into Sunlight ja Primitive Man Paper Tigerissa San Antoniossa. He molemmat saivat pienen huoneen Etelä-Texasin kesässä tuntumaan vielä kuumemmalta ja klaustrofobiselta, ja he onnistuivat jotenkin vetämään enemmän väkeä kuin Big Business ison salin puolella. Heidän seurassaan muutamalla keikalla etelässä oli Chapel Hillin’n MAKE, joka oli vaikuttava omassa oikeudessaan, hyvin amerikkalainen fuusio black metalista ja noise rockista. Pilgrimage of Loathing on heidän kolmas levynsä, ja sen avaus “The Somnambulist” on yksi voimakkaimmista USBM-kappaleista siitä lähtien, kun Wolves in the Throne Room eksyi tieltään. Se on ainoa metalli, jossa he ovat täysin black metal, ja albumin monipuolisuus on se, missä se todella voittaa. “Birthed Into a Grave They Made For You” on totaalista Am Repia Deathlike Silencelta, alkaen sen karusta, hoikasta introstaan, KEN Mode -perustastaan, joka murskaa toistolla, päätyen hälyksi, joka tuo mieleen sekä Big Blackin kaikkein karuimmassa että Emperorin kaikkein majesteettisimmassa muodossa. On harvinaista, että kutsut black metalin hymniksi, mutta “Dirt” on juuri sitä, vaihtaen ymmärrettäviä huutoja johonkin yhtä voimakkaaseen kuin Bell Witch gang vokalit. Jos mikään siitä ei myynyt sinua, on olemassa kaunis ambient-metal -instrumentaali nimeltä “Two Hawks Fucking.” Kuka sanoo, ettei black metal ole sensuaalista?

ColdWorld — Autumn (Cold Dimensions)

Bändi nimeltä ColdWorld (jota ei pidä sekoittaa hardcore-ryhmä Cold Worldiin) julkaisee albumin nimeltä Autumn tänä kuukautena — joku puuttuu kausittaisista sopivuuksista, eikö? Ajoituksesta huolimatta, tämä on yksi vuoden kauneimmista black metaleista, mitä tulet kuulemaan. Sen rikkautta verrataan varmasti moniin post-black metal -bändeihin, mutta siihen liittyy tukahduttava tunne, joka tulee lakkaamattomasta kauneudesta, melkein kuin syntetisaattorit kuristaisivat sinua sen kerroksellisuuden vuoksi. Autumn on ilmaston sielunkumppanien Paysage D’Hiverin kylmyys, joka vangitsee lumimyrskyn korkeammalla uskottavuudella. Siinä’ on myös gootti-rockin sävyjä, erityisesti kun ainoa omistaja Georg Börner päästää irti puhtaista vokaaleista. Vaikka nuo hetket tekevät Autumn -levystä viskoosista, se ei koskaan ole vähemmän lumoavaa. Yksiulotteinen? Ehkä, mutta johdonmukaisuus tekee tästä välttämättömän kuuntelun. Anna siihen muutama kuukausi, kun taisteluntakki ei lämmitä tyhjää sydäntäsi, ja tästä tulee vakiovaruste.