Katso melodioita: Eaglesin historia

Kun bändit kokoontuvat viimeiselle matkalleen rahastamaan perintöään – musiikkidokumenttiin – odotamme joitakin asioita. Odotamme heidän olevan katuvaisia heikkouksistaan. Odotamme heidän jakavan katumustaan huumeiden käytöstä. Odotamme heidän toivottavan vanhat jäsenet takaisin sovittamaan erimielisyytensä, ja odotamme heidän puhuvan siitä, kuinka paljon he rakastavat fanejaan ja kuinka he rakastivat olla bändissä ja kirjoittaa kaikkia niitä lauluja, joita dokumentin katsojat rakastivat.

Tästä syystä väitän, että History of the Eagles ei ole vain paras musiikkidokumentti, jonka olen koskaan nähnyt, vaan se on myös totuudellisin ja aidoimmillaan. Nämä kaverit, jopa kahden rahastuskokouksen jälkeen, joiden tähden heidän tarvitsi jättää erimielisyytensä taakse – 1994:n jälleenliittymiskiertue ja 2007:n Long Road Out of Eden – eivät voineet esittää edes valeystävyyttä entisten jäsenten, kuten Don Felderin ja Bernie Leadonin, kanssa. Don Henley ja Glenn Frey (RIP) eivät näy kameran edessä yhdessä, ja ainoa hyvä asia, joka heidän välillä sanotaan, on se, että Frey pitää Henleyn äänestä. Se on todellisin kuvaus perintörockbändien karusta todellisuudesta: ne ovat liiketoimintaa. Ne eivät aina ole kumppanuuksia, veljeskuntia tai alkemiaa loistavien taiteilijoiden välillä: rockmusiikki on liiketoimintaa, Jack, ja Eagles ovat Goldman Sachs.

Mutta todelliset ilotulitukset dokumentissa tapahtuvat bändijäsenten välillä, jotka selvästi eivät ole antaneet anteeksi. Leadon jätti bändin ennen Hotel California -kappaletta, eikä hän katuvasti puhu bändin rockimaisuudesta erottuessa, ja Henley ja Frey vaikuttavat siltä, että hänen lähtönsä ei ollut merkityksellinen. Henley kieltäytyy kutsumasta Don Felderia etunimellä; hän kutsuu häntä jatkuvasti ”herra Felderiksi”, erityisesti kun hän käytännössä pilkkaa ajatusta, että hänen olisi pitänyt vaatia palkkatasa-arvoa Felderin ja Freyn kanssa, kun Eagles palasi yhteen 90-luvulla. Randy Meisnerin huume- ja alkoholiongelmat vähenevät siihen, että hänellä on vain esiintymislavan pelko laulamisesta ennen kuin hänet potkittiin ulos. Ainoa todellinen suhde, joka vaikuttaa olevan Eaglesissa, on Henleyn ja Freyn välillä sekä heidän rakkautensa vehtaamiseen (ja Joe Walshin läsnäolo bändihännystelijänä). Ja jälleen, se ei ole lainkaan huono asia. Se on todellisuutta, ja se on kaikkien muiden musiikkidokkareiden syy, että Eagles näyttää vihastuvan toisiinsa poikkeuksena.

Jos kritiikkiä on esitettävänä, niin se on se, että dokumentti ei todella käsittele merkittäviä vastareaktioita Eaglesia kohtaan heidän aikanaan eikä vuosina sen jälkeen, kun heistä tuli kaikkien aikojen suurin amerikkalainen rockbändi. Gram Parsons kutsui heitä kuuluisasti ”muoviseksi kuivaksi kiimaksi”, ja hänelle annetaan vain ohimennen maininta täällä maalaamalla country rockia, mutta täällä ei mainita, että hän vihasi heitä. The Big Lebowski on vahingoittanut Eaglesia pahemmin kuin mikään muu, eikä heitä oikeastaan käsitellä myöskään siinä.

Mutta se on asia: History of the Eagles on monolyyttinen monumentti Eaglesin liiketoiminnan voimasta. He käyttävät melkein yhtä paljon aikaa David Geffenin kanssa käytävään sopimuskiistaan, supermanagerin Irving Azoffin palkkaamiseen ja tiedotusvälineiden konfrensseihin, joissa he kehusklevat siitä, kuinka paljon rahaa heidän jälleenliittymiskiertueensa ansaitsi 90-luvulla, kuin albumiensa kirjoittamiseen. Eaglesin voitto on liiketoimintatodellisuus enemmän kuin musiikillinen. He eivät välitä siitä, että Gram Parsons vihasi heitä; ihmiset rakastavat edelleen kuunnella “Hotel California” samalla, kun hänen soolomusiikkiaan myydään usein yksittäisen LP:nä. Dude vihasi heitä, mutta he voisivat käyttää “The Long Run” -rojalteja ostamaan ja tuhoamaan jokaisen DVD-kopion siitä (yliarvostetusta) elokuvasta.

Eagles olisi voinut käyttää dokumenttia todistaakseen, että he ovat merkityksellisin bändi amerikkalaisessa rockissa. Sen sijaan he käyttivät sitä todistaakseen, että he ovat brutaaleimmin menestyviä. Ja sen takia History of the Eagles on välttämätön.