Kun olit nuori: The Prodigy

Kun olit nuori pykii ottamaan takaisin väärin muistettujen nuoruuksiemme musiikin autonistuinten alta löytyneiltä naarmuuntuneilta sekoite-CD-levyiltä. Jokainen painos käsittelee musiikkia, jota kirjoittaja rakasti teini-ikäisenä ennen siirtymistään 'viileämpään' musiikkiin, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Tämä painos käsittelee The Prodigy -yhtyettä.

Vuosi on 1994 ja olen kolmetoistavuotias. Osana Ison-Britannian erikoista sisäoppilaitosjärjestelmää on minun aika siirtyä julkiseen kouluun, joka nimestään huolimatta tarkoittaa yksityisiä maksullisia kouluja, jotka ottavat sisään lapsia kolmetoistavuotiaista kahdeksaantoista vuotiaisiin. En ole oikeastaan huolissani sisäoppilaitososuudesta; olen itse asiassa ollut siellä siitä asti, kun olin seitsemänvuotias, mutta uuden koulun koon kasvu on hieman pelottavaa. Tulee olemaan yksi 512 oppilaasta tässä koulussa (jonka tiedän olevan vieläkin melko pieni numero), kun edellisessäni oli vain 104. Jakautuneena 'taloihin', jotka ovat puolestaan yhdistettynä mies- ja naiskaksikoihin, koko järjestely vaikuttaa varmasti täysin omituiselta ulkomaailmalle, mutta se on kaikki, mitä tiedän koulutuksesta.

Välitön ja pysyvä hyöty osallistujamäärien kasvusta on musiikissa. On tarpeeksi ihmisiä tukeakseen kiinnostusta monenlaisiin genreihin ja skeneihin, ja koska olemme kaikki yhdessä paikassa, me-- halusimme tai emme-- saamme kokea sen kaiken. Kun aloitin koulun, Kurt Cobain oli kuollut muutama kuukausi sitten ja tämän jälkimainingeissa Nirvana saattoi edelleen väittää olevansa maailman suurin bändi. Koko grunge-panteonin tukemana se oli kiistatta iso juttu. Samoin kategoria, joka pian tunnetaan nimellä Britpop, oli yhä enemmän kuultu ääni.

Nämä eivät kuitenkaan olleet minun ääniäni. Kannettava kasettisoittimeni (ja niillä juniorivuosilla kannettavat soittimet olivat kaikki, mitä saimme käyttää) eli elektronisen ja tanssimusiikin dieetillä. Olen aina rakastanut elektronista musiikkia, aina palatakseni vanhempieni kopioihin Oxygene ja isäni suosituksesta ostamaan ja enimmäkseen unohtamaani Kraftwerkin Man Machine -kopioon, jonka löysin uudelleen. Kolmetoistavuotiaana musiikki on eskapismia, ja elektronisessa musiikissa on jotain, joka auttaa tässä eskapismissa.

Periaatteessa laitan tämän sen piikkiin, että olin melkein täysin angsiton teini. Olen vakaista oloista, nautin yksityiskoulutukseen ja vaikka olin aina se pönäkkä poika hullulla hiuksilla (olen edelleen kaksi näistä kolmesta, ollakseni rehellinen), minulla oli vähän asioita, joista olisin ollut onneton. Ironista kyllä, aikuisena, jolla on lapsi, asuntolaina ja yhteiskunnan toimivan jäsenen erilaiset kivut, minulla on paljon enemmän sisäistä pohdintaa ja epäilyksiä kuin teini-ikäisenä. EDM oli täydellinen vastapaino mielentilalleni; musiikkia, josta voi nauttia.

1994 oli siihen myös hyvä aika. Yhtyeet kuten The Shamen ja The KLF toivat tanssimusiikkia laajemmalle yleisölle ja Utah Saintsin, Electrosetin, Opus III:n ja kymmenien muiden tukemana siitä tuli laaja kirkko omanaan, joka ulottui rave-skenestä pisteeseen, jossa se alkoi muuttua joksikin muuksi. Ja juuri siinä muutoskohdassa oli yksi vuoden merkittävimmistä albumeista; The Prodigyn Music for the Jilted Generation.

The Prodigy ei ollut uusi sillä hetkellä. Liam Howlettin ympärille ankkuroitu joustava esiintyjäjoukko oli jo saanut yhden albumin vyönsä alle muodossa The Prodigy Experience, mutta tämä oli tiukasti tanssigenressä- ääni, joka ei ollut kovin erilainen monien muiden yhtyeiden kanssa. Jilted Generation oli jotain muuta, valtava ääni, joka toi rockin, hip hopin ja dubin elementtejä albumille, joka oli tanssimusiikkia mutta tanssimusiikkia, johon muiden genrien fanit saattoivat samaistua. Kappaleet kuten Poison, sen lönkyttelevällä 105 bpm rytmillä, olivat stadionin ääniä ennemmin kuin varaston, kun taas Their Law on täydellinen teini-ikäisen fantasian syöttö 'järjestelmän' murskaamisesta, pitkään jatkuneen perinteen mukaisesti lapsille, joille oli lahjoitettu omaisuuksia kasvatuksessaan ja jotka hylkivät kapitalismin periaatteita. Jos ryhmämme ei pystynyt päättämään, mitä kuuntelisimme, Jilted Generation voidaan luottaa miellyttävän enemmän ihmisiä kuin se ei miellyttänyt.

Ajan myötä muutkin yhtyeet liittyisivät tähän risteysliikkeeseen. Leftfield, Apollo 440, Faithless ja Chemical Brothers aloittivat vauhdikkaasti ja heidän työnsä lisättiin säännölliseen kuunteluuni, kun taas olemassa olevat yhtyeet kuten Orbital ja Underworld mukauttivat elementtejä tästä äänestä omiin tuotoksiinsa. The Prodigy meni kuitenkin hiljaiseksi. Poison oli viimeinen single Jilted Generation -albumilta ja sen jälkeen ei ollut mitään vuoden ajan. Kulissien takana The Prodigy kuitenkin otti käyttöönsä luomansa konseptit ja alkoi kehittää niitä. Keith Flint, joka oli aiemmin palkattu ryhmän lavaesiintyjäksi, tuli yhtyeen etualalle ja vierasmuusikot ja -laulajat laajensivat ääntä. Vuonna 1996 ilmestyi kaksi singleä- Firestarter ja Breathe ja odotimme henkeämme pidätellen albumia, joka oli niiden kumppani.

The Fat of the Land vetosi laajempaan joukkoon ystäviäni ja vuoden mittalaisia kuin mikään muu albumi, joka julkaistiin kouluaikanani. Kymmenen kappaleen ja alle tunne mittaisen keston sisään mahtui aidosti jotain jokaiselle. Mikä on vaikuttavaa ja hieman ristiriitaista on se, että tempojen ja genrejen vaihtelusta huolimatta se kuulosti tiukalta, yhtenäiseltä ja uskomattoman jännittävältä. Tuolloin en enää asunut kuuden hengen makuuasumuksissa vaan jaoin huoneen yhden ikäiseni kanssa. Olin kerännyt rahaa työskentelemällä lomana teollisuuspyykinpesulassa ostaakseni ensimmäisen kunnollisen järjestelmäni ja soitimme sitä loputtomasti.

Mielenkiintoista on, että takaisin kuunnellessa The Fat of the Land onnistuu kuulostamaan sekä ajaltaan että ajattomalta samanaikaisesti. Kaksi isoa singleä ovat kiinnittyneet ysäriaikaan- sidottuina tapahtumiin, joita ne usein edustivat- mutta raskaissa, murskaavissa biiseissä kuten Diesel Power ja Mindfields - suoria evoluutioita Poison-kappaleesta ei tunnu olevan heidän yhdeksäntoista vuoden ikäänsä. Keskellä istuu Narayan, jossa esiintyy Kula Shakerin Crispian Mills - yhdeksän minuutin swooppava eeppinen kappale, joka kuulostaa melkein miltä tahansa muulta Prodigyn tekemiseltä, mutta jotenkin se istuu The Fat of the Land -albumilla luontevasti kuin mikään muu. Ja juuri kun luulee, että on saanut sen selvitettyä, se päättyy Fuel my Fire -kappaleeseen, joka on puhdasta tinkimätöntä punkkia.

Ja hetken aikaa se teki The Prodigysta yhden maailman suurimmista bändeistä ja koskemattomasta live-esiintyjästä. Yhdistämällä kuten he tekivät klubin, varaston ja stadionin elementtejä, heidän yleisönsä olivat hullua sekoitusta, jotka tulivat yhteen samalla tavalla kuin albumit. Sain kokea sen Reading Festivalilla vuonna 1998, mutta paras esimerkki siitä, mitä he olivat, on MTV-konsertti Moskovassa vuonna 1997. Sen lopussa, jos Keith ja Maxim olisivat pyytäneet yleisöä ryntäämään Kremlille, he olisivat todennäköisesti tehneet sen.

Sen lisäksi, että The Fat of the Land toimii kaikille kaikenlaisena albumina, se toimii myös fantastisena lähtökohtana tutkia genret, joista se lainasi. Omia musiikkihorisonttejani laajenivat tähän mennessä ja lyhyt hyppy UNKLEen, Massive Attackiin, Nine Inch Nailsiin ja edelleen 2000-luvulle. Valitse suosikkikappaleesi - ja se voi olla mikä tahansa heistä ja siellä on viisi mahtavaa albumia, jotka käyttävät tuota ääntä odottaen kuuntelua.

Prodigyn kohdalla The Fat of the Land -albumin haaste oli se, että luomalla hetken äänen, joka oli itsessään useita erilaisia ääniä, seuraajan luominen olisi melkein mahdotonta. Lukuun ottamatta Howlettin sekoitealbumia - raaka mutta kiehtova Dirtchamber Sessions menisi seitsemän vuotta ennen kuin toinen albumi ilmestyisi muodossa Always Outnumbered, Never Outgunned, joka ilman kolmen neljästä jäsenestä, jotka tekivät The Fat of the Land on hyvin erilainen ääni. Onneksi viime vuoden The Day is my Enemy toi takaisin enemmän kuin vähän The Fat of the Land -albumin taikuutta vain 19 vuoden jälkeen ja ilmeisesti lisää työtä on tulossa.

Joillakin tavoilla se ei kuitenkaan ole väliä. The Fat of the Land on albumi, joka antaa Prodigylle jonkinlaisen kuolemattomuuden minun ja monen muun teini-iän äänenä. Nykyään kuuntelen musiikkia genrien ja aikakausien läpi tavalla, joka teini-ikäiseltä minulta olisi vaikuttanut todella kummalliselta, mutta en koskaan tule olemaan ilman sitä.