Katso nämä sävelet: Oasis: Supersonic

En ole vieläkään täysin käsittänyt brittipoppia. Toki, selailin oman osuuteni Q Magazines -lehdistä uuden vuosituhannen alussa ja annoin Manic Street Preachersille mahdollisuuden, mutta Oasis, heidän läsnä olevalla singleseinällään, tuntui aina Atlantin toiselta puolelta tulevan soundin hypermarket-versiolta. Totta puhuen, ymmärsin Oasista todennäköisemmin Mr. Show'n sketsin kautta kuin heidän musiikistaan tai mistään biografisesta tiedosta. Kaikki tämä sanottuna, Mat Whitecrossin viimeaikainen elokuva bändistä oli minulle niin silmiä avaava kuin se voi olla.

James Gay-Reesin tuottama, sama kaveri joka voitti parhaan dokumenttielokuvan Oscarin Amy -elokuvasta viime vuonna, Oasis: Supersonic ei esittele bändin koko historiaa, vaan keskittyy kahteen ensimmäiseen albumiin, jotka johtavat suureen finaaliin: heidän massiiviseen vuoden 1996 konserttiinsa Hertfordshiren Knebworth Housessa. BBC:n artikkeli, joka merkitsi tuon Knebworth-konsertin 20-vuotispäivää, asettaa Supersonicin lopun kontekstiinsa näin: “Riding high on the success of 1995's (What's The Story) Morning Glory, and a year before they would puncture the bubble with the overblown Be Here Now, konsertit esittivät bändin huipussaan.” Ei ihme, että Liam ja Noel Gallagher, jotka mainitaan dokumentin vastaavina tuottajina, avasivat mielellään arkistoituja materiaalejaan elokuvantekijöille. Tässä elokuvassa on paljon rakastettavaa, ja se on erinomainen johdanto bändiin. Mutta tehdään selväksi jo alussa, että tämä on melko valikoiva katsaus bändin nousun huipentumiseen “to the toppermost of the poppermost,” mutta hyvänen aika, mikä matka nuo ensimmäiset vuodet olivatkaan.

Oasis kirjoitti paljon hienoja kappaleita, mutta kahden ensimmäisen albumin Definitely Maybe ja (What's the Story) Morning Glory? välillä he onnistuivat saamaan viisi kiistatta täydellistä kappaletta levylle: “Live Forever,” “Supersonic,” “Wonderwall,” “Don’t Look Back In Anger,” ja “Champagne Supernova.” Toki, ne kaikki ovat kuluneet puhki jokaisessa karaokebaarissa ikinä, mutta voi helvetti, se ei ole mikään syy vähätellä. Ainoa asia, joka on hämmästyttävämpi kuin kahteen albumiin ahdettu laatu, on se, kuinka helposti se syntyi tyhjästä. Ilmeisesti Noel kirjoitti “Supersonic”-kappaleen, kokonaan, kun muu bändi söi illallista ja aamunkoittoon mennessä kappale nauhoitettiin albumiversiona. Morning Glory -sessioita siunasi myös käsittämätön tuottavuus, jossa viisi niistä kappaleista nauhoitettiin viiden päivän aikana.

Tämä selkeä “helpon näköisen” nerouden taso on syy, miksi minulla ei ole ongelmaa Oasiksen rock’n’roll-bullshitista, josta bändi tuli legendaariseksi, ja joka on perusteellisesti dokumentoitu elokuvassa. Yksi ajatus, jonka Supersonic sai minut pohtimaan enemmän kuin mikään muu, oli tämä: Vaikuttavuus on yliarvostettua. Toki he menivät joskus raiteilta, mutta heidän musiikkinsa tulee kestämään aikaa ja he tiesivät sen. Heittäkää niin monta hotellipatjaa ikkunasta kuin haluatte, pojat, olette ansainneet sen! Haluaisinko olla samassa huoneessa heidän kanssaan yli kahdenkymmenen minuutin ajan? En missään nimessä. Mutta se on rock’n’rollin luonne, eikö? Genreen kuuluu uskomaton kyky sietää itsekeskeisyyttä, ja Liam ja Noel onnistuivat silti laittamaan koneen tiltissä. Vaikea uskoa, että näillä kahdella maailmanluokan hölynpölyllä oli kyky kirjoittaa niin pohdiskelevia ja melodisesti kauniita kappaleita, mutta siinä se on.

Vaikka Supersonic ei yksityiskohtaisesti kerro bändin sisäisistä paineista, jotka lopulta repeyttivät bändin useaan kertaan seuraavan vuosikymmenen aikana, kirjoitus on jo seinällä isoilla kirjaimilla. Noel tiivistää eron itsensä ja veljensä välillä yksinkertaisesti. Liam on koira, joka tarvitsee jatkuvasti huomiota, ja Noel on kissa, koska hän on “hieman kusipää.” Joku toinen kuvailee heidän suhdettaan sanomalla “Noelilla on paljon nappeja, ja Liamilla on paljon sormia.” Se on Lennon / McCartney -tyyppinen luova jännite, joka johtaa suuruuteen, mutta Beatles sai amfetamiinivaiheensa pois heti alkuaikoina Saksan baarisaleissa, kun taas Oasis alkoi nuuskata metamfetamiinia lavalla The World Famous Whisky A Go Go:ssa kesken meteorisensa nousun, mikä... sanotaan... monimutkaisti asioita.

Kun olin nuorempi ja sain Oasiksen tarinasta satunnaisia välähdyksiä MTV News -päivityksistä, muistan ajatelleeni, että ylimielisyys ja veljeskiistat olivat ikäviä. Kuten se täällä esitetään, se on suorastaan viihdyttävää. On joitakin karkeita tosielämän hetkiä, kuten audio unohtumattoman kireästä puhelusta veljesten poissaolevalta isältä, joka yrittää saada lippuja keikalle, mutta kun vettä on virrannut sillan alla tarpeeksi, kaikki 20 vuotta sitten Liamin ja Noelin toisilleen ja bändikavereilleen tekemät hullut asiat muuttuvat sellaisiksi tien kuopiksi kuin ne olivat. Lopputulos, Supersonic oli aidosti hauska elokuva, ehdottomasti ansainnut kaikki viime vuonna saamansa kehut, mutta se menee parhaiten alas, jos sen ottaa hyvän kokoisen hyppysellisen suolaa kera.