Kävin SXSW-musiikkifestivaalilla päiväksi enkä koskaan kuullut musiikkia

Yleinen lause SXSW-musiikista on, että musiikkia voi kuulla kaikkialla. Voit kuulla bändejä soittamassa takapihoilla, takapihan terasseilla, takapihan paviljongeissa ja takapihan grilleissä. Voit kuulla bändejä esiintymässä 3 tuuman korkeilla lavoilla ja 60 tuuman korkeilla lavoilla sekä lavoilla, jotka ovat vain käännettyjä maitopurkkeja. Voit kuulla bändejä soittamassa kujilla, voit kuulla bändejä soittamassa viemärijärjestelmästä kuten Ninja Turtles, voit kuulla bändejä soittamassa kaduilla, voit kuulla bändejä soittamassa salaisessa keikassa puumajassa, ja voit kuulla bändejä soittamassa ravintolassa, joka päivällä myy huonointa pizzaa, mitä olet koskaan syönyt.  

Vietin eilen päivän SXSW-musiikissa, mutta en kokenut tuota ilmiötä. No, näinkin paljon bändejä, mutta en kuullut heitä. Vietin suurimman osan päivästä SXSW:ssa käytännössä melua vaimentavat kuulokkeet päässä ja kestävät korvatulpat korvissani. En kuullut yhtään musiikkia 7 tuntiin putkeen.

Viime aikoina olen alkanut huolestua siitä, että olen alkanut pitää musiikkia itsestäänselvyytenä. On uskomatonta elää vuonna 2016, kun lähes mikä tahansa musiikki on käytettävissäni, enkä haluaisi elää missään muualla (paitsi syödä dinosaurusta. Se olisi mahtavaa). Mutta olen alkanut huolestua siitä, että se, että lähes kaikella, mitä teen, on ääniraita, ei välttämättä ole parasta minulle, rakkaudelleni musiikkiin tai musiikille itselleen. Kuuntelin Flatbush Zombiesia kuulokkeissani pitäessäni taukoa Midway-lentokentällä matkalla tänne. Kun pysähdyin juomaan jotain Janesvillessä, WI, matkallani, kuulin Little River Bandin kappaleen. Veikkaan, että prosentti ajasta, jota olen ajanut ilman musiikin kuuntelua 14 vuoden aikana, jolloin olen ajanut, on alle 2 prosenttia. Kuuntelen Spotifyta puhelimellani, kun pesen astioita. Kuuntelen Spotifyta puhelimellani, kun vien koirani ulos. Kuuntelen levyjä, kun nukun sohvalla. Kuuntelen levyjä, kun luen sohvalla. Kuuntelen Spotifyta puhelimellani käännettynä sohvalla, kun pelaan videopelejä.

Työskentelen vinyylifirmassa, joten tietysti välitän musiikista paljon. Mutta huolehdin siitä, että koska kuuntelen musiikkia koko ajan, ja koska hyödynnän täysin tätä elämisen aikaa (ja ilmaisvirtausta What a Time to Be Alive) en välttämättä välitä musiikista niin paljon kuin voisin, tai niin paljon kuin välitin ennen Spotify-aikaa. Tämä huoli on laajalle levinnyt. Se oli sydämessä No Music Day -tempauksen muutama vuosi sitten. Se on Ben Ratliffin uuden kirjan keskeinen teesi, Every Song Ever, jossa hän väittää, että meidän pitäisi alkaa kuunnella musiikissa erilaisia asioita -- virtuositeettia, äänenvoimakkuutta, jne. -- sen sijaan, että vain huomaamattomasti kuuntelisimme äärettömiä musiikkivirtoja.

Joten, päätin hankkia itselleni melua vaimentavat kuulokkeet -- siis sellaiset, jotka eivät koskaan soi musiikkia, ne ovat olemassa vain melun vaimentamiseksi -- ja tulin SXSW:hen yrittääkseni viettää päivän ilman musiikin kuuntelua SXSW:ssä. Saanko palautettua musiikin arvostuksen? Menenkö täysin hulluuden partaalle, kun en kuule mitään? Onko vessareissuistani vähemmän merkityksellisiä? Onko tämä SXSW:n kuuma puheenaihe?

Ensimmäinen pysähdykseni SXSW Ground Zeron saavuttaessani ei ollut musiikissa ollenkaan; se oli Silent Room, Simon Heijdensin taideinstallaatio, joka estää kaiken ulkoisen äänen. Se oli huomattavasti enemmän hämmentävää kuin kuulokkeiden ja tulppien käyttäminen -- mikä oli itsessään hämmentävää; oletko koskaan taputtanut ja et kuullut itseäsi? -- mutta enimmäkseen siksi, että se toi korvia soittamatonta hiljaisuutta fyysiseen muotoon.

Ensimmäinen bändi, jonka näin, oli New Yorkin Sunflower Bean, joka näytti siltä kuin he olisivat tulleet suoraan pois Rolling Stone -kuvasta vuodelta 1972. Tuli hyvin selväksi, että bändin esityksen arvioiminen ilman, että kuulee heitä, on käytännössä mahdotonta; se on kuin katsottu ihmisiä juonitsemassa instrumentteja Guitar Centerissä. He vaikuttivat kuitenkin aidolta.

Seuraavaksi näin useita DJ:itä soittamassa Fader Fortissa. Jos olet sitä mieltä, että DJ:n esitys on tylsä kokemus, kuvittele katsovasi heitä, etkä voi kuulla heitä. Tuntuu siltä, että salakuuntelet jotakuta, kun he innokkaasti täyttävät Excel-taulukkoa. Haluaisin kertoa sinulle, ketä näin, mutta missasin toisen SXSW-klassikon: toistuvan itsensä mainostamisen lavalta.

Kävin Oaklandin räppärin Kamiyahin keikalla DJ-setin välissä, ja se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin voimakkaasti FOMO:a, koska hänen A Good Night in the Ghetto oli ääniraitani matkallani tänne. Hän oli hauska katsottava; hän hallitsi lavaa ja sai yleisön todella villiintymään, huolimatta siitä, että suurin osa heistä, olettaen, ei ollut tutustunut häneen.

Tässä vaiheessa kävelin ympäri SXSW:ta ja poikkesin eri esityksiin. Olin valmistautunut siihen, etten kuulisi mitään, mutta mitä en osannut odottaa osana tätä kokemusta, oli se, kuinka syvästi eristettäviä äänettömyys oli. En puhunut kenenkään kanssa lähes 6 tuntiin; en sanonut sanaakaan enkä ollut edes kykenevä salakuuntelemaan keskusteluja, jotka saattaisivat saada minut tuntemaan itseni ihmiseksi, joka on yhteydessä toisiin ihmisiin. Eräänä päivänä eräs tyyppi lähestyi minua kadulla, arvatenkin kehuakseen Brock Lesnar -t-paitaani, mutta hän luovutti, kun en ottanut kuulokkeita pois puhuakseni hänelle (olen sitoutunut SXSW-raportointiini). Kun lopulta sain yhteyden joihinkin Vinyl Me Please -työntekijöihin YouTuben tapahtumassa, olin todella innoissani voidessani puhua jollekin. Mutta en voinut puhua heille tehokkaasti, koska en kuullut itseäni, ja puhuin liian hiljaa musiikkipaikassa.

Tässä vaiheessa pystyin hennosti kuulemaan musiikkia uudestaan; YouTuben tapahtuma CopperTankissa oli käytännössä yksi iso kaikukammio, ja tulppani ja kuulokkeeni eivät kestäneet sementtilattioita ja tiiliseiniä. Joten ei ole tarkkaa sanoa, etten kuullut Maren Morrista, mutta hänen esityksensä oli vaimennettu. Mutta en tarvinnut kuulla sitä täysin tietääkseni, että hän on aivan kynnyksellä tulla maan suurimmaksi nimeksi. Hän on ehkä ensimmäinen post-Kacey Musgraves -maalaistähdistä; nainen, joka selvästi seuraa nuoltaan minne se osoittaa, mukaan lukien laulut '80-luvun Mersuja.

Ennen kuin suuntasin Fader Fortiin unelmani kaksoiskuulun kanssa Rae Sremmurin ja Kacey Musgravesin kanssa -- ei edes sisällön sitoutuminen voisi estää minua kuulemasta tuota -- otin kuulokkeet pois. Aluksi kaikki melu kuulosti tasaiselta äänimuuriin, kakofonialta, jota en voinut erotella yksittäisiin osiin. Musiikki sulautui ääniin sulautui katutyöskentelyyn. Sitten CopperTankissa kaiuttimet alkoivat soittaa Futuren "Stick Talkia". Se oli kauneinta, mitä olen koskaan kuullut.