Jumalat olkoon kiitetty: The Dead Weather ovat (finalisesti) takaisin

kuva: Origami Vinyl

Muistatko, kuinka paljon siistimmältä tunsit, kun tajusit, että vanhempasi (tai riippuen siitä, kuinka vanha olet, isovanhempasi) olivat käyneet Woodstockissa? Kun he kertoivat sinulle tarinoita Jimi Hendrixistä, Jimmy Pagesta, Robert Plantista ja kaikista muista rockmusiikin jumalista? No, eräänä päivänä, kun me olemme isoäitien ja -isien asemassa, voimme katsoa lapsiamme silmiin ja kertoa heille, että Jack White oli parhaimmillaan meidän sukupolvemme aikana. Jack White, rakastitpa häntä tai vihasit häntä, on uskomattoman lahjakas monitalenttinen muusikko/jumala. The White Stripesista The Raconteureihin, lukuisten sooloprojektien ja monien muiden musiikkihankkeiden kautta, mies vie rockmusiikin uuteen, täysin karuun tasoon. Taso, jolla rockin pitäisi aina olla.

Tervetuloa Alison Mosshart. Tunsimme hänet The Killsin laulajana, ja kun puhumme naisista, jotka "rokkaavat" (vaikka ei pitäisi puhua "naisista" jotka rokkaavat ylipäätään), hän on vastaanottamassa haasteita vaikeammin kuin todennäköisesti 90% ihmisistä, jotka ovat koskaan yrittäneet ottaa rock-and-roll …roolia. Termi "badass" saattaa rehellisesti sanoen jopa olla olemassa vain Alison Mosshartin vuoksi. Hänen villit ombre-kiharat, leopardikuosiset takit ja nahkahousut yhdistettyinä hänen armottomiin, voimakkaisiin lauluihinsa, jotka repivät läpi kallon, hänen mestarilliset kitarataidot ja tapa, jolla hän helvetti itse kantaa itsensä lavalla, nainen vuotaa itsevarmuuden raakuutta, joka saa jokaisen, joka edes uskaltaa katsoa häntä, kutistumaan epäilyksiin.

Onneksi meille, ja kaikille korvalla varustetuille olentoille, Jack White ja Alison Mosshart yhdistivät voimansa ja loivat täydellisen rockbändin: The Dead Weather.

Saapuvat kitarat, jotka tappavat, raskaasti pomppivat rumpulinjat, jotka kirjaimellisesti potkivat persettäsi, ja laulut, jotka saavat sinut haluamaan ottaa punainen, sytyttää se ja heittää tikku takanasi ja katsella sen syttyvän kaikkeen, johon se osuu. Olin työharjoittelussa PR-toimistossa New Yorkissa kesällä 2010, kun kuulin ensimmäisen kerran The Dead Weatheristä. Jack White oli yksi asiakkaistamme, ja koska The Dead Weather julkaisi uuden albumin, lehdistö oli hallitsematonta. Katsoin videota ”Treat Me Like Your Mother”, jossa Jack ja Alison kävelevät kohti toisiaan nahkatakeissa, savukkeet suussaan ja ampuvat toisiaan armottomasti konepistooleilla, ja siinä se oli minulle. Muistan erityisesti menneeni ostamaan oman askin savukkeita, sytyttäneeni yhden ja kuunnellessani sitä kappaletta iPodistani kävellessäni kuumeisesti New Yorkin kaduilla. Tunsin itseni niin siistiksi, ja ainoa syy, miksi tunsin itseni niin siistiksi, oli se, että Alison Mosshart lauloi korvissani. Addiktoiduin. Päällekkäin leopardikankaisia takkeja, nahkahousuja ja bloggasin jokaisen kuvan, jonka pystyin hänestä Tumblr-sivulleni. Hän oli kaikki, mitä halusin olla tuon ajan kuluessa, peloton, voimakas ja yksi parhaista bändeistä, joita olin koskaan kuullut. Jack White oli jo legendaarinen minulle The White Stripesista, joten heidän yhdessäolonsa oli lähes liian räjähtävää minulle. He tappoivat sen. Eikä unohdeta Dean Fertitaa ja Jack Lawrenceia, muita kitaristeja, jotka tekevät tästä bändistä nelikon taivaallisia rock-enkeliä.

Onneksi meille, he ovat takaisin. He julkaisi “Cop And Go” vain muutama viikko sitten, sitten “Mile Marker” muutama päivä sitten, ja arvaapa mitä, he rokkaavat edelleen yhtä kovaa kuin vuonna 2009. Loistavilla bassokitaroilla, jotka sulattavat kasvosi Jack Whiten psykoottisiin rumpuhyökkäyksiin, ja Alisonin tappavilla lauluilla, bändi on taas koolla! 25. syyskuuta The Dead Weather julkaisi heidän uusimman albuminsa Dodge and Burn, ja se on kaikkea, mitä toivoimme, ja enemmän (mukana on myös synnin täyteisiä psykedeliaääniä, jotka vievät sitä uudelle tasolle). Saamme edelleen samaa raakaa, karismaattista bluesia, ja koko albumi saa sinut rakastumaan The Dead Weatheriin uudelleen.