Viikon albumi: Future Islandsin The Far Field

Onko olemassa todennäköisempää bändiä, joka olisi määrätty festivaalilistan toiselle riville, ylivertaisiin myöhäisillan esityksiin ja suuriin albumijulkaisuin kuin Future Islands? Kun Future Islands ensimmäisen kerran sai suuren kansallisen läpimurron – kiitos heidän ensimmäisen todella mahtavan biisinsä, "Before the Bridge," vuonna 2011 – näytti siltä, että he olivat määrätty olemaan Wham Cityn outoja tyyppejä, jotka tekevät sydän kainalossa synth-poppia, sellaisia, jotka pystyvät kiertämään ikuisesti saman pienen ja omistautuneen fanikannan kanssa ja jotka tekevät tukevasti rakennettuja pieniä albumeita pienille indie-levyille. Mutta sitten, tämä tapahtui:

Future Islands muuttui Dan Deaconin aikalaisten joukosta indie-rockin yhdeksi rakastetuimmista bändeistä. He tekivät niin suuren vaikutuksen Lettermaniin, että he päätyivät soittamaan myös yhden hänen viimeisistä esityksistään. Bändin ero on ilmeinen tuossa toisessa esityksessä; heillä on nyt alusta, ja he aikovat käyttää sitä.

The Far Field on ensimmäinen Future Islands -albumi bändin jälkeen, kun se on tullut tunnetuksi, mutta sillä ei oikeastaan ole paljoa vaikutusta siihen lisätyn yleisön musiikkiin. Biisit ovat edelleen suuria, sanoitukset ovat kaikesta sydämestä, ja se kuulostaa edelleen kuin huikeimmat tanssijuhlat kokainiluolassa vuonna 1987. Suurin muutos on kuitenkin se, että kun "Seasons" tuntui monoliitilta muiden Singles-albumin biisien ylle, The Far Field on albumi, joka tähtää korkealle jokaisessa biisissä. Laajuus on suurempi, äänet vuoristomaisia. Tämä on Future Islands bändinä valmiina avamaan areenoita, valmiina pääesiintyjäksi festivaaleille, valmiina seuraavaan merkittävään vaiheeseen urallaan.

Future Islandsin viehätys on vain osittain siinä, miten he rakentavat syntejä tyhjästä; pääasiallinen vetovoima on Samuel T. Herring, kaikista indie-rockin ainutlaatuisin ääni. Karkeavartaloinen kaveri, joka näyttää siltä kuin olisi kävellyt suoraan On the Waterfront -elokuvan setiltä rock-bändiin, hänen äänensä on rikas, monipuolinen instrumentti, joka kykenee menemään alhaalla kyykkyyn ja murisemaan, ja kykenee kuulostamaan siltä, että hän on torvi, joka kutsuu armeijan Valkoisia Vaeltajia Muuriin. Hän on rauhallinen "Beauty on the Road" -kappaleessa, viettelevä "Candles" -kappaleessa, ja energinen "Time on Her Side" -kappaleessa, joka on suurin yritys "Seasons" 2 tälle albumille. Mutta albumin jännittävin hetki on kuunnella Herringin vaihtavan säkeistöjä Blondien Debbie Harryn kanssa "Shadows" -kappaleessa, avaten kiehtovan ajatuksen kuulla Future Islandsin jätkien tekevän duetto-albumin minkä tahansa naissingerin kanssa, joka leikkii synth-popin parissa. Herringin ääni, joka on pehmennetty Harryn savuvahingoittamilla lauluilla, tuo uutta ulottuvuutta, jonka loppumista et koskaan haluaisi.

On mahdollista, että The Far Field on liian johdonmukainen, koska se on laatua, jota emme arvosta paljon musiikissa, syystä tai toisesta. Se on todella loistava levy todella loistolta bändiltä, eikä siinä ole paljon enemmän intellektualisoitavaa tai purkavaa. Sen päärakkaus on siinä, miten se lämpimästi syleilee sinua kuin vanha ystävä. Tämä on albumi, joka on määrätty hämärästi silmät puoli auki vietettyihin iltoihin kesän barbecueilla.