Deaf Forever III: Martti parhaat metalliarvostelut

kirjoittanut Andy O'Connor

Maaliskuun vähäisyys määrässä — tämä tulee luultavasti olemaan lyhyin Deaf Forever tähän mennessä — korvattiin puhtaalla metalliräjäilyllä. Tietenkin, oli Cobaltin Slow Forever, monumentaalinen albumi, joka todennäköisesti on parasta paskaa, jota minä — ja sinä — kuuntelet koko vuoden. Tämä ei ole Slow Forever — arvostelin sen toisaalla. Mutta nämä ovat silti aikasi arvoisia. Ja älä huoli, huhtikuu on täynnä kuin ruumiiden kasa, jonka tuhoat soittaessasi näitä julkaisuja.

Soon: Vol. 1 (Temple of Tortuous)

Voi veljet, indie-jätkät yrittävät metallia? Eikö tämä jo käyty läpi 2000-luvun puolivälissä, kun Dead Child ajatteli, että olisi hauskaa soittaa Swordia jonkin aikaa? Ymmärrän täysin miksi kyllästyt indie rockin soittamiseen, mutta älä tuo sydämettömyyttäsi meidän metalliimme. Chapel Hillin Soon on The Love Languagen Stuart McLambin uusi metalliprojekti, mutta he oikeasti iskevät, usko pois. He ottavat paljon siitä, mikä oli kerran trendikästä metallissa (ja on edelleen tavallaan) — Witchcraftin okkulttinen boogie, Earthin lämmin drone, Kyussin aavikkorock — mutta lisäävät ratkaisevan ainesosan: koukkujen avaimen! Ei sillä etteivätkö heidän viitteenä olevat artistit olisi olleet poppia tajuvia — vain harvat heidän seuraajistaan olivat. "We Are on Your Side" pitäisi soida radiossa, vaihdellen valtavien Sabbath-riffien ja hellän psykedelisen folkin välillä. He osaavat myös psykedeelistä-Detroitia, kuten kappaleissa "Glass Hours" ja "Burning Wood", ja "Mauveine" on odottamattoman kaunis akustinen välisoitto. Yökuuntelua rakastavaisille, yksinäisille ja kaikille välillä. Vol. 1 on mitä Ghost kuulostaisi, jos he hylkäisivät leiriytyneen Kiss Oyster Cult -hybridinsä ja keskittyisivät pelkästään loistavien hittien kirjoittamiseen.

Wormed: Krighsu (Season of Mist)

Tekninen death metal on usein kiehtovinta, kun se heittää molemmat jäykän puhtauden ja mahdollisimman monen “oikean nuotin” tavoittelun ikkunasta ulos rohkean kokeilun ja kaiken outouden vuoksi. Suurimman osan ajasta se on ainoa keino tehdä siitä kuunneltavaa lainkaan. Madridin Wormed on tämän filosofian esimerkki, soittamalla hypernopeaa teknistä death metalia, joka kuulostaa siltä kuin Suffocation olisi ottanut hallintaansa avaruusaluksen Nocturnuksen levyn kansikuvasta Thresholds. On gutturaalisia jysäyksiä ja instrumentaalisia haihatuksia, kyllä, mutta heitä hallitsee kosminen häiriö. Krighsu, heidän vasta kolmas täyspitkä levynsä, on vielä armottomampi ja hullumpi kuin heidän vuotensa 2003 debyytti Planisphærium, levy, joka on edelleen aikaansa edellä, kun useimmat heidän ikäisensä osallistuvat - ja osallistuvat edelleen - tökeröihin ja/tai naisvihamielisiin gore-jyskytyksiin. Siellä on myös tummaa ambientia, aivan kuten heidän sveitsiläiset black metal -veljensä (ja siskonsa) aseissa Darkspace - “Eukaryotic Hex Swarm” on yksi hieno esimerkki, käyttäen taustalla olevaa syntetisaattoria lähtöalustana vääristyneelle kitaratyölle. "Zeroth-Energy Graviton" muuttaa Ministryn jyrinä [synkoopin] Wormedin alien death metaliksi, tuttu ja tunnistamaton samaan aikaan. Jopa välisoitto, kuten “578893308161”, täyttyy kiinnostavasta kitaratyöstä, kuten jos free jazz -kitaristi saisi täyden Mesa-pinon.

Castle Freak: Human Hive (Self-released)

Death metalin raakalaisempaa päätä edustaa Philadelphian Castle Freak. He ovat olleet olemassa vuodesta 2012, mutta viime vuonna, Noisem-kitaristi Sebastian Phillips liittyi heihin rumpalina, ja heidän viimeisin EP:nsä Human Hive ammentaa Repulsionin primitiivisestä grindcoresta ja Autopsyn kryptisistä hieltä. Kitarat löytävät hienon yhtymäkohdan Incantationin pimeydelle ja death metalin alkuaikojen punk-raakaluonteelle. Se on maanalainen, mutta myös jotenkin hauska? Se tuntuu likaiselta sanalta, mutta Castle Freak kuulostaa siltä kuin ne olisivat syntyneet hikisissä taloesityksissä, joissa kaikki haisee huonolta oluelta ja marihuanalta, vaikka olisitkin suorin kaveri. Niinpä he ovatkin ihanteellinen ryhmä coveroimaan Impetigon “Boneyard”, artefakti, kun death metalissa oli enemmän svengiä. Death metalia ei usein voi pitää “dankkina” – silti Castle Freak on ihan hiton “dank”.

Sorcier Des Glaces: North (Obscure Abhorrence)

Kanadan kylmin black metal -bändi — eikä sitä sanota kevyesti — Sorcier Des Glaces pudotti viimeisimmän levyynsä North viime kuun lopussa, juuri ennen kuin talvi päästi otteensa ja kevät toi mukanaan ruton kantajia ja syövyttäviä valonsäteitä. (Vieläkin toivun SXSW:stä, jos et huomannut.) Olitpa missä tahansa, tämä vie sinut suoraan pakkasen keskelle. Jäisiä melodioita riittää päiviksi, otettuna sellaisilta kuin Dissection ja Vinterland. Mukana on myös hiukan Immortalia heidän majesteettisimmillaan — kitaristi ja vokalisti Sébastien Robitaille osaa kietoa melodian hurjaan spiraaliin ilman, että menetetään täysin hallintaa. Luc Gaulinin tuplabasari muuttuu tuutulauluksi yhdistettynä Robitaillen riffittelyyn, edistäen käsitystä siitä, että osa parhaista black metal -kappaleista kallistuu enemmän "ambient metal -instrumentaation kanssa" kuin metalli itsessään. Jäiset syntetisaattorit ovat täysin 1997, mutta täysin sopivia tälle enemmän talvisemmaksi kuin talvi -tyylille.