'3 Feet High And Rising' -laiska iltapäivät ja ahdistava optimismi

Mitä De La Soul teki, oli antaa uutta elämää joillekin eloisimmista, kekseliäimmistä, rasittavimmista ja perusteellisesti elossa olevista levyistä hip-hopin historiassa. Se, että niin itsetietoisesti outo teko saattoi tulla perustavaksi myöhemmille sukupolville, sekä äänellisesti että aateellisesti, on osoitus sekä ryhmän ainutlaatuisesta neroudesta että hip-hopin eteenpäin katsovista ja luovasti avoimista ihanteista, joihin pyritään – ja joita De La niin helposti väitti olevan yhä kaukana horisontissa. 3 Feet High and Rising on äänikuvitus nuorista, mustista amerikkalaismiehistä löytämässä itseään, heidän ensimmäisiä kömpelöitä askeliaan ulkomaailmaan, matkojaan vanhempiensa levykokoelmiin ja heidän ärtymystään kulttuurista, jota he rakastivat, muuttuen hyödykkeeksi, jota he eivät voineet hallita.

Tarina menee näin. High schoolissa Long Islandilla Jolicoeur ja hänen lapsuudenystävänsä Kelvin Mercer yhdistivät voimansa toisen opiskelijan, Vincent Masonin, kanssa ja alkoivat tehdä musiikkia yhdessä. Jonkin verran säätämisen ja testaamisen jälkeen kolmikko päätyi lavanimiksi: Trugoy, Posdnuos ja Maseo. Ei kestänyt kauan, ennen kuin heidän demonaan vaikuttui Prince Paul, toinen longislandilainen, joka oli työskennellyt Stetsasonicin kanssa. Paul auttoi ryhmää saamaan sopimuksen Tommy Boyn kanssa, ja nelikko aloitti työn, josta tulisi 3 Feet High and Rising. Tämä oli vuonna 1988.

Vaikka räppääjät ovat akrobaattisia ja välittömästi unohtumattomia, tuotanto on se, mikä ensimmäisenä iskee päähän. Paulin käyttö (ja määrä) samplesta oli yhtä uraauurtavaa kuin hypnoottista. Se ei ollut samanlaista kakofoniaa, jota toinen Long Islandin ryhmä, Public Enemy, sai Bomb Squadin kautta, mutta se oli silti kakofoniaa – tosin se kallistui pois Reaganista ja kohti labyrinttimaisista sisäpiirivitseistä. 3 Feet on täynnä koukkuja ja raikkaita ilmahetkiä, mutta ne ansaitaan niillä juoksuilla, jotka johtavat niihin, juoksuilla täynnä teknistä taituruutta ja ilahduttavaa lofi-äänisuunnittelua.

Vaikka tekstuureja voidaan kiittää Paulista, vuorotteleva ahdistus ja optimismi 3 Feet High and Rising -albumilla saattoi tulla vain Posilta ja Trugoylta. Albumi on irti kaikesta paitsi sellaisista hylkäämiskokemuksista, joita tunnet high schoolin kesäloman päätyttyä. Kun se murehtii, se murehtii tytöistä koulussa ja siitä, onko levykaupassa mitään hyvää ostettavaa, siihen pisteeseen asti, että kaksi poikkeusta – kappaleet paikasta ja luokasta, “Ghetto Thang” ja “Potholes in My Lawn” – saavat lisäpainoa.

3 Feet High and Rising on ensimmäinen monista De La -levyistä, jotka rakentavat slangia ja syntaksia, jotka ovat avoimesti ja näyttävästi läpitunkemattomia ulkopuolisille. Osa tästä on teini-ikäisten ystävysten taikaa. Toinen osa on ryhmän avoin kunnioitus hip-hopin varhaisvaiheita kohtaan, ääntä ja tyyliä, jonka he kokivat pilaantuneen. Ja albumin massiivinen hitti, “Me Myself and I”, Funkadelicin “(Not Just) Knee Deep” -käännös, heijastaa juuri sitä. Videolla De La joutuu navigoimaan high schoolissa, täynnä oppilaita ja opettajia, jotka yrittävät painostaa heitä pukeutumaan, toimimaan ja kuulumaan valtavirtapahiksiin, joita De La näki kaikkialla ja loi musiikissaan. Tämä on merkki siitä, kuinka nopeasti rap kehittyi 1980-luvun lopulla: ennen kuin suurin osa valkoisesta Amerikasta oli ymmärtänyt genren perusperiaatteet, radiossa soivat uudet räppärit, jotka pilkkasivat edellisten sukupolvien sukupolvia heidän pettämisestä. Ei huono tehtävänjulistus.

Oscar Wilde kerran sanoi: yksi tämän albumin suurista vahvuuksista on, että kaikkea ei ole venytetty väreillen ja venytetty sopimaan ruudullesi; paljon siitä tuntuu siltä kuin se olisi kaatunut kellarista juuri ennen valmistumistaan. Esimerkiksi yhden minuutin ja 53 sekunnin “Take It Off” tulkitaan yleensä ideologiseksi sirpaleksi, ilmeisistä syistä: kappale on pitkä luettelo vaatteista ja asusteista — durageista, paksuista kengännauhoista, kuorikärkisneakereista — punctuated by urges to, well, “take it off.” Mutta yhtä mielenkiintoista kuin kappaleen aihe on tapa, jolla räppärit äänet sekoittuvat ja rengasvanteilevat toisiinsa; se on löysä, valtava uloshengitys huolimatta sen taustalla olevasta vakavuudesta. Nämä tippuneet antavat oikeille kappaleille 3 Feet-levyltä tilaa hengittää.

Lykki kappaleet, kuten “Take It Off”, eivät ole ainoita taukoja 3 Feet High and Rising:ssä. Yksi Prince Paulin viimeisistä innovaatioista ennen levyn lähettämistä levy-yhtiölle oli sarja sketsejä, mukaan lukien kuuluisat komediasarjan sketsät. Näiden lisäksi ne vahvistivat, että De La Soulin levyt olivat kunnianhimoisia ja kunnianhimoisen omituisia, muutaman mainoskatkon päässä tiukasta todellisuudesta.

3 Feet High and Rising oli valtava hitti faneille, kriitikoille ja jopa muille aloitteleville räppäreille, joiden olisi pitänyt olla De La:n kilpailijoita. Vaikka se oli rohkea, kokeellinen ja ajoittain käsittämätön, se valmisti yleisöä – tai ryhmän jäseniä – todella omituiselle kaarelle, jonka De La:n ura jäljittää seuraavan vuosikymmenen aikana. Debyyttiä välittömästi seuranneessa ryhmässä ryhmä uupui uuvuttavan aikataulun vuoksi ja oli pettynyt heidän lokeroihinsa ‘peace-and-love’ hippeinä, mikä pahentui ryhmän markkinoinnin tavasta. Joten he antoivat De La Soul Is Dead-levyn, joka ei ollut täysin vailla heidän ominaista nokkeluuttaan, mutta joka nojaa raskaasti tuohon katkeruuteen ryhmän imagoa ja julkista asemaa kohtaan. Se vastaanotettiin hyvin, mutta ei samalla tasolla kuin 3 Feet.

Vuonna 1993 De La julkaisi oudoimman ja vähiten menestyksekkään albuminsa siihen mennessä, Buhloone Mindstate. Buhloone vei De La:n työn sisäisen logiikan ja kryptiset huomautukset epäloogisiin äärimmäisyyksiin. Mutta tuon albumin seuraava oli jälleen kerran harkittu kurssinkorjaus. Stakes Is High syntyi epätoivosta – ryhmän jäsenet pelkäsivät, että heidän pitäisi löytää päivätyöt, jos se ei menestyisi – ja sitä on nostanut ja rasittanut maine tehdä pahamaineisesti konservatiivinen levy, sekä muodossa että näkökulmassa. Tämä on ehkä yksinkertaistettu lukema (ilman Prince Paulia) Stakes, mutta on mahdotonta ravistaa tunnetta, että De La Soul ajoi pelottomasti kohti kallion reunaa, kurkisti alas ja harhaili takaisin turvaan.

Se, että sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella 3 Feet High and Rising tai sen seuraajia fyysisessä muodossa, herättää epämukavia kysymyksiä. Digitaaliset suoratoistoalustat eivät ole kollektiivisesti omistettuja: ne ovat jättimäisten yritysten omaisuutta, lakimiesten ja tulosraporttien omaisuutta. Päättääkö kukaan noilla yrityksillä, että oikeuksien haltijoiden jäljittäminen, vanhojen sopimusten pätevyyden tarkistaminen, oikeusjuttujen selvittäminen ja lisenssimaksujen maksaminen on kaiken sen arvoista, mitä suoratoistotulot saattavat tuoda? Jos vastaus on ei – vastaus on varmasti ei – mitä tapahtuu, jos ja kun nuo alustat tulevat ainoiksi paikoiksi, joissa ihmiset kuuntelevat musiikkia? Lakkaavatko levyt olemasta de facto -mielessä? Entä kirjaimellisesti?

Oli saatavuus mikä tahansa, 3 Feet High and Rising on valtava levy, kun ottaa huomioon sen kauaskantoisen vaikutuksen – ja yhtä valtava, kun kavennat näkökulmaa laiskoihin iltapäiviin ja englannin tunteihin, jotka Pos, Trugoy, Maseo ja Paul elävöittävät niin selkeästi. Se ei ehkä ole kätevää, mutta se on kiistatta ja ikuisesti olennainen.