Boogarinsin meditoiva globaali psykko

Vaikka psykedeelinen rock onkin maalattu Grateful Deadin, Pink Floydin ja muiden brittiläisten bändien provinssiksi, jotka eivät kyenneet täyttämään tätä kuvaa, se oli aina paljon kansainvälisempi ilmiö kuin mitä 60- ja 70-luvuilla annettiin ymmärtää. Kun läntiset psykedeeliset rock-monolit kiersivät ympäri Amerikkaa, siellä oli Haruomi Hosono Japanissa, joka loi villin sekoituksen Brill Building -popia, elokuvien soundtrackeja, joita ei ollut olemassa, ja happokokeiluja. Psykedeelisiä rock-skenejä oli myös Intiassa, Malesiassa ja Singaporessa (missä sitä kutsuttiin "pop yeh yeh"), Brasiliassa (missä se pääasiassa muuntui tropicáliaksi) ja monilla muilla paikoilla ympäri maailmaa. Psykedeelinen rock oli yhtä lailla globaali ilmiö kuin mikä tahansa muu rock’n’roll-muoto.

Tämä tarkoittaa, että ei pitäisi olla yllätys, että paras psykedeelinen rock tänä päivänä tulee Japanista (missä Guruguru Brain on vakiinnuttanut asemansa yhdeksi parhaista rock-levy-yhtiöistä) ja Brasiliasta, missä Goiâniasta kotoisin olevat Boogarins ovat julkaisseet albumeita, jotka tuntuvat kuin värjätyltä T-paidalta, joka esittelee parasta 60- ja 70-lukujen psykettä, suodatettuna tropicáliaksi. Heidän kolmas LP-levynsä, Sombrou Dúvida, on nimetty ”varjon tai epäilyn” supistuman mukaan, mutta sinun ei tarvitse tietää tätä ennen levyn kuuntelemista; nämä kappaleet tuntuvat sumentuneen jonkin nimeämättömän pelon alle, alakuloiselta mielenrauhalta, joka tempautuu Boogarinsin tyylien pyörteeseen.

Kun aikaisemmat Boogarin-albumit saattoivat olla laajoja ja löysäranteisia, Sombrou Dúvida on tiiviimmin rakennettu, lihaksikkaampi ja varmempi itsestään. Lähes nimikappale “Sombra a Dúvida” on rapea, solakka kappale, jossa on keskeisiä kitarariffejä, jotka tuntuvat voivan rikkoa betonia. Laulaja Fernando Almeida kompensoi pimeyttä tarttuvilla ja makeilla vokaaleillaan, jotka kohoavat myrskyn ylle. “A Tradição” on tuhdimpi versio Hail to the Thief -aikakauden Radioheadista, kun taas “Dislexia”, akustisine soittamisen kanssa, on tärisevää shoegaze-musiikkia, jos sitä soittaisi Renaissance Faire -yhtye. Albumin raskaus huipentuu päätöskappaleeseen, hillitympään “Passeio”-kappaleeseen, joka tuntuu auringonpaisteelta myrskyn läpi, meditoivalta hengähdykseltä vaikeina aikoina.

Albumin päävoima on siinä, miten kappaleet avautuvat kuin jasmiinikukka, jonka mukaan bändi on nimetty. Tämä on musiikkia, johon voit eksyä ja löytää uusia suosikkipaikkoja. Se on uskomaton kuulokemusiikki; sellainen, joka tekee sähköpostien lähettämisestä ja meemien katsomisesta täynnä syvempää eksistentiaalista merkitystä. Sombrou Dúvida on yhtä laaja kuin sarjakuvamaailma ja vie psykedeelistä rockia uusiin, rohkeisiin suuntiin. Boogarins otti vaimon Os Mutantesilta, lisäsi voimaa, ja ovat nyt omalla polullaan.