Kymmenen parasta proto metallilevyä, jotka kannattaa omistaa vinyylinä

Jotkut 70-luvun metallibändit, kuten Black Sabbath, Kiss, Led Zeppelin ja Deep Purple täyttivät areenat, myivät miljoonia ja jopa saivat hittejä. He saivat sopimuksia suurten levy-yhtiöiden kanssa ja tienasivat paljon rahaa. Mutta he eivät olleet tyhjössä, ja jokaisen pääesiintyjän takana oli lukuisia muita, jotka kiertivät avustavina esintyjinä, soittivat klubeilla ja levyttivät niukalla budjetilla. Nämä bändit kamppailivat usein hallintaongelmien kanssa, kärsivät levyyhtiöihinsä liittyvistä haasteista, ja useimmiten heidän albuminsa päätyivät poistomyynnissä levyliikkeiden hyllyille. Mutta silti heillä oli faneja.

Ja nämä fanit olivat uskollisia.

Jotkut näistä faneista rupesivat itse metallisankareiksi—kuten Metallican, Iron Maidenin ja monien muiden jäsenet—mutta he eivät unohtaneet juuriaan. He mainitsevat suosikkinsa, tuntemattomat proto-metallitaiteilijat, haastatteluissa ensisijaisina vaikutteina, tekevät covereita heidän kappaleistaan, kunnioittavat heitä lavalla ja konserteissa, ja ovat ylpeitä voidessaan kannattaa bändejä, joita useimmat pitävät tuntemattomina tai obscure-bändeinä.

Tässä koosteessa tarkastelemme 10 proto-metallialbumia, joista sinun pitäisi tietää. Jotkut ovat tuntemattomia. Jotkut olivat tunnettuja, mutta unohtuneita. Jotkut ovat tulleet kultt klasikoiksi ja ovat nyt suurempia kuin julkaisuhetkellään.

Kaikki kuitenkin ovat välttämätöntä kuunneltavaa.

Sir Lord Baltimore: Kingdom Come

Harvat suhteellisen tuntemattomat bändit ovat saaneet yhtä paljon hypetystä kuin New Yorkin Sir Lord Baltimore. Legenda—vaikka se todennäköisesti ei pidä paikkaansa—on, että termi “heavy metal” käytettiin ensimmäisen kerran Creem -lehden arvostelussa heidän debyytistään, Kingdom Come. Tämä ei välttämättä ole tarkkaa, mutta hype on perusteltua. Kingdom Come rokkaa—pelkkä erikoinen kitarasoolo nimikkokappaleessa riittää varmistamaan heidän paikkansa heavy metal -historiassa.

Tämä tunne pätee myös albumin muihin kappaleisiin. Totta on, että John Garnerin laulu on hieman liian teatraalista—mutta olihan vuosi 1970 ja ellei Arthur Brown (kuuluisa kappaleesta “I am the God of Hellfire”) tehnyt tällaista, kuka muu teki?—ja kitaristi Louis Dambra on todennäköisesti metallin suurin tuntematon sankari. Hänen soittoonsa, erityisesti kappaleilla “Hell Hound” ja “Pumped Up”, on erinomaisia. Hänellä on mahtava soitto-ote, ainutlaatuinen soundi ja säädyllinen esitys.

Sir Lord Baltimorea ohjasi Mike Appel (Bruce Springsteenin ensimmäinen manageri); Kingdom Come miksasi legendaarinen ääniteknikko Eddie Kramer (Jimi Hendrix, Led Zeppelin, Kiss ja lukemattomat muut); ja bändi soitti aikaisemman keikan Black Sabbathin avustajana Fillmore East -paikassa New Yorkissa. Mutta huolimatta tästä sukutaulusta ja A-listan pääsystä, Sir Lord Baltimore irtisanottiin levy-yhtiöstä vuonna 1971—toisen julkaisunsa jälkeen—ja bändi hajosi pian sen jälkeen.

Buffalo: Volcanic Rock

Australialaisesta Sydneyistä kotoisin oleva Buffalo on riffivoimainen ja energinen bändi. Heidän toinen julkaisu, Volcanic Rock, on proto-metalien mestariteos. Modernit kuulijat kuulevat grungen edeltäjiä albumin monilla raskailla keskipitkillä grooveilla, harvoilla kitarasooloilla ja ylivertaisilla maskuliinisilla lauluilla—kuten Chris Cornell—vaikka Volcanic Rock julkaistiin vuonna 1973.

Volcanic Rock on raaka ja armoton. Perusbändin jälki on nauhoitettu livenä ja lisäkulutus on pidetty minimissä. Kappaleiden kirjoittaminen on vankkaa ja suoraa, vaikka jotkut tarttuvat koukut—kuten albumin aloittava “Sunrise (Come My Way)” ja kitarasoolo nimeltä “Pound of Flesh”—kuulostavat toissijaisilta. Mutta tämä on pieni valitus, erityisesti verrattuna eeppisiin kappaleisiin, kuten “Freedom”, “Shylock” ja laulaja Dave Ticen loistavaan esitykseen läpi albumin.

Buffalo hajosi vuonna 1977—vaikka heillä oli jälleennäkemisiä—ja heidän basistinsa, Peter Wells, soitti sekä bassoa että kitaraa australialaisessa rock-bändissä Rose Tattoo.

Budgie: Never Turn Your Back on a Friend

Budgie ei ole tuntematon 70-luvun bändi, vaikka se ei koskaan saavuttanut samanlaista mainetta kuin aikalaistensa. He ovat kotoisin Cardiffista, Walesista ja ovat vaikuttaneet moniin myöhempiin bändeihin—Iron Maiden, Metallica, Soundgarden ja monet muut ovat tehneet covereita heidän kappaleistaan.

Never Turn Your Back on a Friend on bändin kolmas julkaisu ja viimeinen, joka sisältää alkuperäisen kokoonpanon. Se alkaa “Breadfanilla,” kappaleella, joka perustuu oikean riffin ympärille—on syytä, miksi Metallica teki siitä coverin—ja sisältää muita upeita kappaleita, kuten “You're the Biggest Thing Since Powdered Milk” ja albumin eeppisen päättävän “Parents.”

Budgie tuotti suoria riff-rockia. He olivat blues-pohjainen bändi, mikä oli tyypillistä aikakaudelleen, mutta heillä oli syvyyttä ja he olivat kokeellisia olematta progeja. He eivät olleet yhtä tummia kuin Black Sabbath tai samassa liigassa kuin Led Zeppelin, mutta he olivat silti legendoja ja heidän musiikillaan oli valtava vaikutus.

Captain Beyond: Captain Beyond

Ilmeinen kysymys, jota Deep Purple -fanit usein kysyvät on: “Mitä tapahtui Rod Evansille?” (Evans laulaa Deep Purplen kolmella ensimmäisellä albumilla, mukaan lukien hitti “Hush”). Hän jätti julkisuuden yli 30 vuotta sitten—hän ei edes osallistunut Rock 'n' Roll Hall of Fame -tapahtumaan—mutta hän ei myöskään jäänyt eläkkeelle musiikista välittömästi Purple-speksin jälkeen.

Captain Beyond on eräänlainen superryhmä, jossa Evansin lisäksi soittaa rumpali Bobby Caldwell (Johnny Winter ja tuleva Rick Derringer—hän on rumpali kappaleessa “Rock and Roll Hoochie Koo”), ja Iron Butterfly -jäseniä kitaristi Larry “Rhino” Reinhardt ja basisti Lee Dorman. Vaikka he olivat allekirjoittaneet suuren levy-yhtiön kanssa—Duane Allmanin suosituksesta—seurannut kiinnostuksen puute ja erittäin suppeat live-esitykset sekä jatkuvat kokoonpanomuutokset tuomitsivat Captain Beyondin aikaisin loppuun. Mutta se ei tapahtunut ennen kuin äänittivät nimikkodebyyttinsä, joka on välttämätöntä kuunneltavaa aikaisen metallin faneille.

Captain Beyond rokkaa heti raskaalla, joskin omaperäisellä, “Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air).” Se on kappale, joka tiivistää bändin musiikillisen eetoksen: raskaasti blues-pohjaisia riffejä, outoa metristä (se on 5/4) ja tiukkaa yksimielisyyttä. Olisi epätarkkaa kutsua heitä progeiksi—vaikka genren perusainesosat ovat läsnä—ja proge-erityisyyksiä on suurimmassa osassa albumia. Tarkista esimerkit, kuten “Mesmerization Eclipse,” “Raging River of Fear” ja “Frozen Over,” niin ymmärrät mitä tarkoitan. Useimmat kappaleet virtaavat toistensa yli—ilman taukoja—ja bändi on tiukka ja hyvin treenattu. Heidän laulun kirjoittaminen—suurimmaksi osaksi—viihtyy standardoituverso/kuoro-kaavasta, esitellen kehittyneitä sommitelmatapoja ja monella tavalla on ajastaan edellä.

Dust: Hard Attack

Dust on bändi, joka tunnetaan enemmän siitä, mitä he tekivät hajoamisen jälkeen. Laulaja/kitaristi Richie Wise tuotti monia taiteilijoita, mukaan lukien Gladys Knight ja Pips, Steve Marriottin soolotyön ja—merkittävämmin metallin kannalta—kaksi ensimmäistä Kiss-albumia. Basisti Kenny Aaronsonin seuraava bändi, Stories, saavutti ykköshitin “Brother Louien” kanssa ja hän soitti myös bassoa Bob Dylanille, Billy Idolille ja monille muille. Rumpali Marc Bellista tuli suuri osa New Yorkin alkavaa punk-skenettä ja hän soitti Richard Hellin ja Voidoidsin kanssa ennen kuin hän liittyi Ramonesiin ja vaihtoi nimensä Markyksi.

Mutta Dust oli myös oma kokonaisuutensa, vaikka heidän toinen albuminsa, Hard Attack, on outo lisä metallikanonissa. Se sisältää useita akustisia kappaleita ja se on selvästi velkaa Who-yhtyeelle. Se ei ole riffikeskeinen, ja jotkut kappaleet, kuten “Learning to Die”, sisältävät elementtejä aikaisemmasta King Crimsonista. Mutta se saa myös raskaita kappaleita kuten instrumentaalikappale “Ivory” ja albumin bassokitaranoitot, “Suicide”, jonka myöhemmin teki coverin Red Fang.

Jeronimo: Cosmic Blues

Jeronimo on proto-metalbändi Saksasta. He kiertivät yhdessä Steppenwolfin kanssa ja jakoivat lavaa Deep Purplen ja Golden Earringin kanssa. He saavuttivat myös eurooppalaisen hitin Steam-klassikkokappaleellaan “Na Na Hey Hey Kiss Him Goodbye.”

Cosmic Blues, Jeronimon toinen julkaisu, on riffivoimainen, likainen ja bluesinen—vaikka bändillä näyttää olevan identiteettikriisi. Raskaiden kitarapainotteisten kappaleiden, kuten “The Key” ja “Hands”, lisäksi albumilla on bändin riehakas “Na Na Hey Hey” -cover sekä uskollinen original-cover “Let the Sunshine In” -musikaalista Hair. Mutta omituiset poikkeamat sivuun, Cosmic Blues—julkaistu vuonna 1970—on hyvä esimerkki eurooppalaisesta metallista aikana, jolloin genre etsi yhä paikkaansa.

Uriah Heep: Demons and Wizards

On ehkä liioittelua kutsua Uriah Heepin Demons and Wizards metalliksi, vaikka se rokkaa. Kovaa. Albumi oli myös heidän läpimurtonsa. Se sisältää “Easy Livin’,” heidän ainoan Top 40 -kappaleensa Yhdysvalloissa, ja—rumpali Lee Kerslaken ja basisti Gary Thainin liittymisen myötä—oli ensimmäinen albumi, joka esitti sen, mitä monet pitävät klassisena kokoonpanona.

Demons and Wizards sisältää joukon merkityksellisiä akustisia kappaleita, mutta tarkista kappaleet, kuten “Traveller In Time,” “Poet’s Justice,” “Rainbow Demon” ja anthemaattinen “Easy Livin’”—Uriah Heep voi myös takoa raskaita, kitarapohjaisia riffejä. Basisti Mark Clarke—hänellä on sävellysoikeudet Demons and Wizards—lähti bändistä liittyäkseen Dio-aikakauden Rainbow-yhtyeeseen ja Kerslake soitti myöhemmin Ozzy Osbournen kahdella ensimmäisellä sooloalbumilla.

Alkana: Welcome To My Paradise

Alkana, San Bernardino, Kaliforniasta, voidaan parhaiten kuvata köyhänä Bostonina. Laulaja Jack Rucker—hän laulaisi myöhemmin nimellä “Damien King” metallibändi Warlordissa—laulaa miellyttävällä ääntävyydellä, joka muistuttaa 80-luvun Don Dokkenia. Kitaristi Danney Alkanalla on ilmeinen velka Tom Scholzille—tarkista kitarariffit kappaleissa “California Rock ’n’ Roll Queen,” “Montezuma’s Revenge” ja “Freedom Lady”—kuten hyviä esimerkkejä.

Welcome To My Paradise on Alkanan ainoa julkaisu ja se on tuntematon. Mutta se on myös hieno esimerkki amerikkalaisesta bändistä, joka kokeilee ääniä, joita myöhemmin kutsuttaisiin “New Wave of British Heavy Metal” -ilmiöksi. Kappaleet, kuten “Paradise”—vaikka kertosäe on hieman pettymys—ja “Head Games” osoittavat tähän suuntaan. Kitaratyylit ja rytmiset tunteet hallitsisivat seuraavaa vuosikymmentä, mutta ne olivat ilmassa, pulppuavia, ja jo amerikkalaisissa käsissä 1970-luvun puoliväliin mennessä.

Diamond Head: Lightning to the Nations

Diamond Headin Lightning to the Nations julkaistiin vuonna 1980. Se ei ole proto-metal, vaan osa uuden brittiläisen heavy metalin ensimmäistä aaltoa. Fanit tuntevat sen White Album -nimellä—se julkaistiin itse ilman kuvitusta, vain pelkkä valkoinen kuori—ja olisi todennäköisesti jäänyt tuntemattomaksi, ellei bändin suurimpien fanien, Metallican, tahdosta.

Diamond Head kärsi huonosta hallinnosta ja huonoista päätöksistä. Heidän aikaisin tuotantonsa on epätasaista ja kolmannella julkaisulla heidän kokoonpanonsa oli muuttuvainen, mutta heidän debyyttinsä, Lightning to the Nations, on klassikko. Mahtavien kappaleiden, kuten “Helpless,” “It’s Electric,” “The Prince,” “Am I Evil?” (lisäpisteet: kuuntele “Mars: the Bringer of War,” säveltäjä Gustav Holstin “The Planets” -teoksesta), ja nimikkokappaleen, Lightning to the Nations ilmoittaa kaiken, mitä heavy metalin tulee olla—nopeat tempo, virtuoosit kitaroinnit, eeppinen sävellys ja asenne. Lauluosuudet laulaa—tässä on hyviä vuosia ennen kuin screamo-lauluista tuli suosittuja ja aikoina, jolloin jotain Paul Di’Annosta rapisevasta äänestä pidettiin outona—ja kappaleet, kuten “Helpless,” vihjaavat siihen, mitä kutsuttaisiin thrashiksi 80-luvun lopussa.

Saxon: Wheels of Steel

Vaikka kaksinkertaiset kitarariffit olivat sääntö monilla toisen sukupolven metallibändeillä—kuten Iron Maiden ja Judas Priest—Saxon on ainoa bändi, joka esitetään täällä tällaisella kokoonpanolla. Saxon oli uuden brittiläisen heavy metalin kärjessä, mutta toisin kuin Diamond Head, heillä oli kaikki kunnossa. Heidän toinen julkaisu, Wheels of Steel, on klassikkoalbumi ja todistus ajastansa.

Wheels of Steel sisältää kaikki hienon metallimusiikin ainesosat. Laulaja Biff Byford kuulostaa Bon Scottin ja Bruce Dickinsonin yhdistelmältä ja albumilla on upeita kappaleita, kuten “Motorcycle Man,” “Stand Up and Be Counted,” “Wheels of Steel”—vaikka introsoundi muistuttaa paljon “Cat Scratch Feveria”—“Freeway Mad” ja “Street Fighting Gang.” Heidän sävellyksensä ovat rock ’n’ roll -painotteisia—ajattele: Motörhead tai AC/DC—verrattuna Iron Maidenin ratsastustunnelmaan tai Diamond Headin suurisuuntaisuuteen.

Valitettavasti se, mikä voisi olla täydellinen albumi, on varjostunut muutamilla huonoilla kohdilla, erityisesti “747 (Strangers in the Night)” (tiedän, että se on heidän suurin hittinsä, mutta se olisi parempi Scorpions-albumilla), ja väsyttävä ja kaavamainen, “Suize Hold On.”